Aamuisin töistä palatessani viiden mopopojan porukka nauttii puiston reunassa keväästä. Rehvakkaasti tupakoiden, reput maahan viskeltyinä, koululle ja kokeille haistattaen.

Mietin olisiko ollut sittenkin parempi jos poika läksyjen ja tietokoneen sijasta olisi vain rassannut mopoa. Haissut viinalle ja tupakalle, kapinoinut kunnolla. Kysyin kerran miksei hän ollut koskaan puhunut moposta mitään, eikö sellainen aikanaan kiinnostanut. Poika totesi vain rauhallisesti että mitä se olisi kannattanut, ei sinulla kuitenkaan olisi ollut rahaa sitä ostaa. Samalla tyyneydellä hän suhtautui muuhunkin elämässä. 

Poika oli yleensä iloinen ja tyytyväinen, touhusi paljon itsekseen. Vain iltaisin, nukkumaan käydessä, hän halusi pitää kädestä kiinni. Puristi lujaa, vielä pitkään unessakin.

Aina eron jälkeen ei ollut rahaa kaikkeen tarpeelliseenkaan. Päätin silloin että heti kun helpottaa ostan lapsille niin paljon sukkia että varmasti löytyy aina ehjiä ja lämpimiä.

Nyt istun vaatekasojen keskellä enkä tiedä mitä niille tehdä. Koulun asuntolasta, isän luota sekä omasta kaapista löytyneiden. 

Haluaisin heittää kaiken pois, mutten pysty. Melkein kymmenen paria uusia sukkiakin.

Pojan kurssin johtaja lähetti upseerimerkin ja kauniin kirjeen. Voi olla mies, sotilas, ja silti säilyttää tunteet ja herkkyys. 

Sellaisen miehen toivoin pojastakin kasvavan.

Laskinko kädestä liian aikaisin irti?