Aamulla koiran kanssa lenkillä räntäsateessa. Joka aamu tyttären kanssa toteamme ettei aurinko onneksi paista. Ikäänkuin hämärässä olisi helpompi olla, vähän piilossa.

Tytär jäi nukkumaan. Eilisiltana hänen paras ystävänsä kouluajoilta istui luonamme.

Muistan aina kun näimme hänet ensimmäistä kertaa, uimassa sorakuopalla. Pieni, nauravainen ja puhelias tyttö, riemuissaan saadessaan seuraa. Yksin hänkin kesää viettämässä. Piristysruiske lasten elämään, eron jälkeen apeaan.

Tuntui mukavalta huomata etteivät ulkomailla vietetyt vuodet tai opiskelijaelämä olleet muuttaneet häntä paljoakaan. Sama optimismi ja elämänilo, sama nauru tallella. Toimi paremmin kuin mikään pilleri.

En muutenkaan ole halunnut puuduttaa itseäni millään lääkkeillä, haluan tarttua jokaiseen ajatukseen ja muistoon, kipeäänkin.

Isäntä ei täysin ymmärrä, kysyy ihmeissään miksi äkkiä kesken kahvinkeiton itkettää. Kuinka selittää että pelkän mukin tai hammasharjan näkeminen tuo muistot pintaan.

Muistan kuinka joskus hautaustoimistoaikoina yritin lohduttaa omaisia, sen pohjalta mitä itse olin tuntenut. Kun oma isäni kuoli, hyvin läheinen minulle, joku totesi ettei ymmärtänyt miksi menin niin sekaisin, sehän oli vain isä. Ensin suutuin, sitten säälin. Säälin, sillä häneltä oli puuttunut jotain elämästään.

Joku viisaampi on todennut että suuren rakkauden hinta on suuri suru. Minulla on vielä tytär jota rakastaa, muistot ja kuvat pojasta. Oli myös 24 vuotta suurta onnea, iloa ja ylpeyttä. Kaikilla ei sitäkään.