Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Ihan tavallisesta arjesta, ihan sellaisia pikkujuttuja vain. Ainahan niitä jää, ne unohtuvatkin usein ennenkuin jonkun tavoittaa. Ja kuka niitä kaikkia edes haluaisikaan kuulla.

Niitä arkisia, kertomattomia tarinoitako eniten kaipaan? Eikö niitä ole maailma jo täynnä?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Siitä miten erilaista voi elämä olla. Rauhatonta, sotaisaa, pelottavaa ja turvatonta. Ainahan sellaisia tarinoita tulee vastaan, avaa vain lehden tai television. Siellä ne näkee, maastopuvuissaan partioivat miehet, kuin eri planeetalle tiputetut. 

Miksi niitä tarinoita enää lisää kaipaisin?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Tiesitkö mitä sekin nykyään tekee, oletko kuullut hänestä, näytänkö kuvia, tuntisitko vielä? Ihmisiä riittää, sukulaisia, tuttuja, joskus tavattuja.

Miksi heidän tarinoitaan kaipaisin?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Muistatko sen kesän, sen päivän tai sen matkan? Tiesitkö mitä silloin teimme, mitä leikimme, tai mitä kuvittelimme? Muistaisinko itse, vaikka olisin ne joskus kuullutkin.

Miksi niitä tarinoita kaipaisin - elinhän yhdessä kaiken sen itsekin.

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta. Toiveista ja haaveista, peloista ja murheista. Iloista ja suruista, itkuista ja nauruista. Mitä niistä itse kertoisin, vai vain sisälläni pitäisin?

Miksi niitä tarinoita kaipaisin, ehkä kuulin sen mitä kuulla pitikin.

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta, niin paljon kaikesta siitä mikä turhaan ulospääsyään etsi. Siitä mikä oli liian mustaa, liian synkkää, painavaa, liian raskasta mukana kantaa.

Miksi niitä tarinoita kaipaisin - miten voi koskaan kertoa sellaisesta mille ei sanoja löydä?

Niin paljon tarinoita jäi kertomatta.

En minä tarinoita kaipaa.

Kaipaan vain ääntä. Hymyä, virnistystä ja naurua tarinoiden päälle.