Moni on sanonut että kaksi ensimmäistä vuotta läheisen kuoleman jälkeen ovat vaikeita, sitten vähän kerrassaan helpottaa. Tämän kevään aikana olen ymmärtänyt miksi toinen vuosi saattaa olla lähes yhtä vaikea kuin ensimmäinen.
Ensin laskee viikkoja, kuukausia, ajattelee että kunhan vain selviää ensimmäisestä äitienpäivästä, syntymäpäivästä, joulusta, vuosipäivästä, sitten pääsee taas vähän eteenpäin.
Nyt tietää mitä niistä päivistä puuttuu, tietää että niistä silti selviää. Mutta mitä nyt odottaa, mitä kohti kulkee, minkä jälkeen nyt helpottaa?
Alkuun olimme hyvin tiiviisti yhdessä tyttären kanssa. Saimme lohtua toisistamme, samalla huoli toisen jaksamisesta ja selviämisestä täytti mielen. Kävimme yhdessä läpi muistot, viimeiset tapaamiset, viimeiset pojan sanat. Yhdessä läpi tuskan ja surun aaltoliikkeen.
Tytär muutti opiskelujen takia jo nuorena pois kotoa. Nyt tuntuu kuin olisi uudelleen käynyt läpi hänen lähtönsä kotoa, nyt viimeistään täytyy ymmärtää että hän on aikuinen ja elää omaa elämäänsä.
Turhaan ei puhuta surutyöstä, sureminen vaikuttaa myös fyysisesti. Työ ja tavallinen arki auttavat, mutta niistä selviäminen on ainakin alkuun vienyt paljon voimia. Hymyilet, naurat, puhut aivan normaalisti, ja silti jossain hyvin ohuen pinnan alla kulkee suru koko ajan mukana.
Nyt olisi pitkän loman tai vuorotteluvapaan aika. Harvalle se vain on mahdollista, meillä tulee ehdoton ei jo pelkälle ehdotukselle.
Suru, sureminen, läheisen menetys näyttää selkeästi mikä täällä lopulta on tärkeintä. Silloin tuntuu että moni ennen tärkeä asia menettää merkityksensä, lähes ärsyyntyy kun turhaan vaietaan tai riidellään kun voisi puhua suoraankin.
Työpalavereissa huomaan sen selkeästi. Turhaa veivaamista ja jahkaamista ei jaksa. Tai turhaa valittamista. Pienistä asioista. Vaikka hyvin tietää että niistä pienistä asioistahan tämä elämä koostuu.
Kun itse muuttuu, minäkin, työpaikan entinen ilopilleri, huomaa etteivät toiset oikein tiedä miten suhtautua. Ehkä myös itse seuraa toisia vähän turhankin tarkasti, tuntosarvet aina esillä. Mitä niille ihan oikeasti kuuluu.
Oli paljon järjesteltävää, tavaroita käytävä läpi, kaikenlaisia papereita, pojan ja niitä virallisia. Vähän kerrassaan ne löysivät paikkansa.
Pojan takki jäi naulakkoon, lompakko kaappiin. Valokuvat hyllyyn.
Nyt tiedän ettei niitä enää tule lisää.
Ensimmäisen vuoden mieli on kysymyksiä täynnä. Miksi päällimmäisenä.
Nyt on opeteltava elämään vastausten kanssa. Hyväksyttävä ettei kaikkia löydy.
Vastausten, joita löytyi, kuvan, jonka ne antoivat. Pojasta, mutta myös minusta.
Kommentit