Olen aina inhonnut matkustamista. Ensin kauhealla tohinalla vertaillaan kohteita, lasketaan hintoja, sovitellaan lomia. Pakataan laukut täpötäyteen, suurin osa turhaa tavaraa. Varoiksi. Jonotetaan lippuja, jonotetaan kentällä, jonotetaan laukkuja, jonotetaan sinne mihin kaikki muutkin haluavat.

Vaan oli yksi matka muinoin josta ei voinut luistaa, häämatka nimittäin. Siitä ei ole kerrottu aiemmin äideille eikä lapsille, kuviakaan esitelty. Niitä ei ole. Matkasta ex-miehen kanssa on lähes 30v aikaa, joten ehkäpä sitä kestää jo muistella.
Ennen tarinan alkua huomioikaa että olin alle 20, huomattavasti viisaampi ja päättäväisempi kuin nykyisin. Tuore aviomies liki 30, vielä viisaampi ja päättäväisempi. Täydellinen pari siis. Teoriassa.

Heinäkuussa kannattaa matkailla kotimaassa, tottakai. Niinpä ensimmäinen yö oli tarkoitus viettää perinteikkäässä Vääksyn motelli Tallukassa. Syödä hyvin, kokeilla valssia, jne.
Ravintola tarjoili kuivia voileipiä, orkesteri sävelsi ja sovitti soittaessaan, sitä kumpi sammui heti huoneeseen päästyään en kerro. Mutta aamupala oli hyvä.

Seuraavan päivän laskettelimme pikku-Fiatilla menemään, mies oli tehnyt tarkat suunnitelmat aikataulun suhteen.
Illansuussa näimme kutsuvan kyltin, Ratsukievari 5km. Kuulosti romanttiselta, ja olikin.
Vanha maalaistalo, luonto rehevänä ympärillä, pieni järvenlätäkkö. Siihen aikaan ei hygieniapasseista puhuttu, kärpäslätkiä sen sijaan oli yllin kyllin käden ulottuvilla. Intimiteettisuojakin taisi olla tuntematon käsite, niin innokkaasti meitä seurattiin kun selvisi matkamme luonne. Naapurihuoneen pappa kuorsasi läpi yön, mummo taas lattialautojen narinasta päätellen kärsi levottomista jaloista.
Vene vuoti mutta ne lihapullat joita kärpäsiltä saimme pelastettua olivat maukkaita. Ja aamupala oli kyllä hyvä.

Suonenjoki ja Runon ja Rajan tie oli seuraavana vuorossa. Lienee turha mainita ettei meillä ollut karttaa, mitäs me sillä, fiksut ihmiset.
Mansikkakausi oli juuri loppunut, jos nyt oikeassa paikassa edes oltiinkaan. Oli kyllä mainoksia.

Sitten alkoivat vaikeudet.
Kukaan alkuperäisväestöstä ei mokomasta tiestä ollut ikinä kuullutkaan, kellään ei ollut hajuakaan missä se kulkee. Tai miten sen voisi löytää.
Mitä useampi puisteli päätään, sitä päättäväisemmäksi mies muuttui. Se pe....n..sa.....n..he...n.v...n tie oli pakko löytää! Kaikenmaailman tollukoita maalaisia, sivistymättömiä ja tietämättömiä juntteja sitä. Siinä vaiheessa huomautin arvokkaasti omaavani täysin maalaiset sukujuuret, jollei herra sattumalta muistanut. Siihen hän vastasi kehumalla omaa puhdasverisyyttään, minussa kun oli puolet vehkalahtelaisten vääräsäärten sukua.

No, päivä oli pitkä ja kuuma, ja sitä riitti. Niinkuin etsintääkin.
Isäntä kiroili, minä mökötin. Sitten, juuri sillä hetkellä kun aurinko värjäsi taivaanrannan hehkuvan punaiseksi, järven pinta välkkyi tuhansissa ilta-auringon säteissä, utu kohosi kukkivien peltojen ylle, juuri silloin minä muistin.

Muistin ihan täsmällisen tarkasti kuinka paljon ja mitä lajia jäätelöä jäi pakastimeen kun lähdimme. Sitä tarjottiin häissämme, niitä Valion isoja kaukaloita oli varattu niin reilusti hääväen nauttia että useampaa sorttia jäi yli.

Neuvottelua jonka päätteeksi käännyimme kotimatkalle on turha muistella, niinkuin sitäkään miten lopulta keksimme senhetkisen sijaintimme. Lukuisten epämääräisten ohjeiden jälkeen olimme näet päätyneet yhä pienemmille, mäkisemmille ja mutkaisemmille teille.
Ajoimme koko yön, aamulla klo 6 olimme hotelli Lieksan aamiaispöydässä ihka ensimmäiset asiakkaat.
Saattoi olla joku muukin paikka kuin Lieksa, mutta nälkä oli ainakin. Ja aamupala oli kyllä hyvä, varsinkin ne muikut.

Lopun häämatkaan varatun ajan keitin mannapuuroa ja paiston munia miehen kolmelle poikamiesveljelle, sai kai niistä mieskin osansa. Kolme tyytyväistä miestä istui pöytään, popsi herkkunsa hyvällä halulla ja vielä tyytyväisempiä olivat kun säästyivät tiskaamiselta. Siitä yhdestä en ole ihan varma, se ei tainnut vellistä tykätä.
Minä istuin pihakeinussa jäätelökaukalo sylissä ja olin tyytyväinen.

Loppuviikolla appivanhemmat kotiutuivat mökkireissulta. Hiljaisena anoppi tarkasteli kuivuvia pyykkejä, siistiä huushollia ja tyhjää tiskipöytää.
"Taiettii olla issäis kans iha oikees, kyl teil kahel on viel monta mutkaa matkas."
Se oli viisas nainen, se anoppi.
Mutta oltiin me sentään reissussa monta päivää. Ja tuli tuota Suomea kerrankin kierreltyä, useampikin mutkainen tienpätkä.

Jälkinäytös.
Isäntä laulaa joskus Jaakko Teppoa mukaellen "mä oon romanttinen luonne ollu aina, vanhempana sen jo huomasin..."
Minä nyökyttelen sille, niinhän ne, elämäni miehet. Harmi kun en itse.



.