Sunnuntain maakuntalehdessä oli kirjoitus otsikolla "jäljelle jäävä yrittää selvitä yksin". Artikkelissa haastateltiin Surunauha- Järjestön puheenjohtajaa. Hänen mukaansa syyllisyys ja häpeä estävät omaisia hakemasta apua tai osallistumaan sururyhmien ja järjestöjen toimintaan läheisen itsemurhan jälkeen.

Olen eri mieltä.

Jos poika olisi kuollut tapaturmaisesti, vaikkapa auto-onnettomuudessa, en usko että syyllisyys olisi silloin ollut yhtään vähäisempää. Miksi annoin niin vanhan auton käyttöön, miksen säästänyt parempaan, miksi laskin väsyneenä rattiin, miksi hän lähti juuri siihen aikaan.

Häpeä taas, miten voi yhdessä hetkessä rakkaus muuttua häpeäksi? Me saimme uskomattoman paljon kukkia, kortteja, tukea, myötätuntoa. Ymmärrystä. Ei yksi teko pyyhkinyt pois sitä mitä poika oli meille, tai muille hänet tunteneille.

Luulen että on olemassa paljon kipeämpiäkin syitä kuin häpeä ja syyllisyys. Samalla kun etsii vastauksia kysymykseen miksi joutuu myös vastakkain oman itsensä kanssa. Kun putoaa polvilleen maailma näyttäytyy aivan erilaisena.

Sitä luuli tunteneensa toisen, tienneensä miten hän ajattelee, mistä unelmoi ja mitä seuraavaksi aikoo. Joutuu kysymään itseltään miksi en huomannut mitään, kuullut, nähnyt, ymmärtänyt? Enkö tosiaan tuntenutkaan omaa lastani? Enkö oikeasti kuunnellut ja nähnyt häntä?

Tunnenko muitakaan läheisiäni, tiedänkö mitä heille oikeasti kuuluu?

Niin moni tuttava kertoi meillekkin vasta pojan kuoleman jälkeen vaietuista asioistaan. Masennuksesta, uupumuksesta, toivottomuudesta. Siitä mitä tarkasti varjellun kulissin takana on.

Äitiyteen liittyy myös paljon kipupisteitä, jokainenhan haluaisi olla hyvä äiti. Pojan kuoleman jälkeen niitä pisteitä löytyi paljon. Ja ne oli käytävä läpi, yksin.

Luulen että pystyäkseen puhumaan muille on ensin rakennettava uudelleen kuva sekä itsestään että läheisistään. Katsottava sitä vaikkei se kaunis olisikaan.

Etsittävä sanat uudelleen kun tuntuu että niitä on vain yksi. Miksi?

Samaa mieltä olin selviämisestä. Että vähitellen oppii elämään asian kanssa, ymmärtämään että "kokemus on osa elämää , eikä sitä voi ottaa pois."