Kunnon parisuhteessa täytyy kuulemma olla sekä säpinää että huippuhetkiä, jaettua iloa ja yhdessä tekemistä. Meillä oli eilen, heinähommia.
Kuten työkaverit aamulla yövuorosta lähtiessäni naureskelivat, heinälatoromantiikkaa tiedossa.
Annoin niiden jäädä siihen käsitykseen, kun eivät ikinä työaikojani kadehdi niin jos sitten edes vapaa-aikaa.

Antamisesta puheenollen, ilmainen neuvo kaikille maalle kaihoaville naisihmisille. Jos talossa on vinttisilta, mutkainen mäki pellolle ja Belarus niin harkitkaa vielä kerran.
Tänään tajusin taas kerran miksi katselen vain romanttisia komedioita, en mitään jännitys tai toimintaleffoja. Arki riittää.

Naapurin kesäjuhlaväki varmaan ihmetteli meiltä kuuluvaa meteliä. Vannon, en tosiaankaan muistanut että vinttisillalta alamäkeen lähtiessä kannattaa seisoa jarrulla eikä suinkaan painaa kytkintä alas.
Tosin sekä kalustovajan seinä että kotikuuset säilyivät ehjinä, kahdesta tiukasta kurvista huolimatta.
Eli sen metelin piti isäntä avattuaan vihdoin silmänsä.

Se toinen äänekkäämpi riemastus taas, no, peruutan pikkuautolla vaikka kilometrin metsätietä mutta peräkärrit perässä alamäkeen jarrulla seisten meni ensimäisellä kerralla lievästi sanoen linkkuun. Ei ollut onneksi ojia, pelkkää puskaa. Että sikäli minusta ihan turha mekkala.

Niin, ne kesäjuhlat. Oli meidätkin naapurin latotansseihin kutsuttu, olisi varmaan mentykkin jollei säätiedoitus luvannut sadetta.
Peltotietä ajaessani katselin kuinka juhlaväki vilkutti rivissä pellon pientareelta. Melkein ehdin erottaa minkäväristä boolia ne heiluttelivat mutta isäntä pahus tööttäsi äkäisesti takaa että vauhtia lisää.
Ladossa soi valssi, minä hoilotin kaaasuaa, komisaarioo Peppooonee...

Kaurapellon reunassa rytkytti mukavasti, samoin sarkaa pitkin kolistellessa. Mietin että toiset ne maksaa kaikenmaailman selluliittihoidoista ja vatkauksista, tämä takuulla tehoaakin paremmin.

Valkoisia paitoja näkyi yhä vain pientareella, muistelin että omakin oli aloittaessa ollut jotain sen tapaista väriä. Lohduttauduin myös ajatuksella että takuulla naapurin emännän naama on aamulla meikeistä yhtä mustankirjava kuin omani muutaman hikisen pyyhkäisyn jälkeen.
Sillä uskokaa pois, kun äheltää 220kg painavaa paalia vintin nurkkaan tulee taatusti hiki.
Vaikka niiden pyörittely onkin enemmän tekniikkaa ja taitoa kuin voimaa vaativa homma.
Samoin kuin paalikasan päälle kiipeäminen.
Miten ihmeessä ylös on paljon helpompi mennä kuin tulla alas?

Erittäin tyytyväisenä itseeni unohduin taas pellolla ajatuksiini. Isäntä huitoi jotain naama kurtussa. Peruuta, sivulle, pysäytä?
Joka ikinen kevät, kesä ja syys, eli peltotöiden aikaan, päätän askarrella isot pahviset taulut. Kirjoitan niihin punaisella seis, eteenpäin, kippaa jne.
Sillä jopa näinkin fiksu nainen on täysin ulalla kun sama huitominen merkitsee kymmentä eri asiaa.
Toisaalta, isännällä on niin kova ääni ja sen perkele kuuluu kauas että ilman niitä lappujakin on toistaiseksi pärjätty.
Enimmäkseen. Sillä jostain kumman syystä isäntä on saanut päähänsä etten aina keskity hommiin enkä ota niitä tarpeeksi tosissani.

Saatiin heinät sisään, seisottiin hikisinä ja pölyisinä vintin hämärässä. Oli oikein riemukas olo, ei tosin romantiikasta tietoakaan.
Jaa, mutta räppäsihän se paalaaja lähtiessään silmää, minkä vähän uskalsin kurkistaa.
Tuli näet väistettyä sitä peltotiellä aika reunaan. Ne tehtiin muuten ennen tosi kapeiksi. Ja ojat nykyisin syviksi.
Se paalaaja tosin oli yli 60 ja kalju, mutta kaikkeahan ei tarvitse uteliaille työkavereille kertoa.

Ja isäntäkin vielä totesi että menipä tänä kesänä sujuvasti heinän ajo!

Töihin polkiessa oli mukavan rento ja puhtoinen olo, tukkakin kuivui vastatuulessa mukavan malliseen kampaukseen.  Mutta ehdin kuin ehdinkin ajoissa!

Kyllä työnteko ja kaikkinainen yhdessä puuhailu sentään on se elämän suola.
Tosin nykytiedon valossa vain kohtuullisesti nautittuna.