Tästä piti tulla pakina, tulikin yllättäen muistokirjoitus.

Tiesinhän minä toki Matin sairaalareissusta, mutta liki 20 vuoden tuttavuutemme aikana niitä aina silloin tällöin tuli.

Kysyin kerran miksi ja hän vastasi että se vaan iskee niin vahva ja vaativa sisäinen pakko ja polte ettei siihen auta kuin valtionyhtiön eväät. Tarpeeksi kerralla nautittuna.

Me muutimme kirkonkylään samoihin aikoihin, minä lasten kanssa, Matti iäkkäiden vanhempiensa luo näitä hoitamaan. Minulla oli sukua, Matilla vain veli jossain maailmalla.

Muuttoillasta se alkoi. Lämmitin apumiehille saunan ja siinä jäähdytellessä Matti kysyi olisiko meillä korttipakkaa.

Olihan meillä, ja sen jälkeen joka perjantai-ilta vuosien ajan kokoonnuttiin porukalla pelaamaan. Usein tuntui ettei se peli suinkaan tärkeintä ollut, vaan kaikki ne viikon harmit ja murheet mitä samalla huokaistiin ulos. Vuorotellen isännöitiin, ja aika usein myös herkuteltiin siinä pelin ohella.

Taidettiin huokaista muutakin, semmoista mikä ei aina lapsien korville sopinut. Tosin tytär kyllä kerran napautti valistusta kuunneltuaan että hän sentään on käynyt luokan kanssa neuvolassa näitä juttuja kuuntelemassa, mitenkäs päivitettyjä teidän tietonne ovat?

Matilla ei ollut autoa eikä korttia, kunnon pukin vehkeet ja kujeet kyllä. Minulla oli eron jälkeen aattona pitkä työpäivä ja tyhjä ilta, lapset isällä. Siitä alkoi muorin urani, ja sen jälkeen meilläkin alkoi taas käydä pukki. Ihan vain isän takia, väittivät siskoni sitkeästi.

Matti oli loistava seuramies, omasi mahtavan lauluäänen ja rytmitajun. Ja tarinan kertojana verraton, monta työpaikkaa ja paikkakuntaa kiertänyt ennen lama-aikaa ja eläkeputkeen pääsyä.

Meidän perjantaimme päättyivät pojan kuolemaan. Poika oli usein mukana, jollei pelaamassa niin ainakin juttuja kuuntelemassa.

Ja Matti meidän perhejuhlissamme.

En minä muistele yhteistä suruamme, tai Mattia lattialla tyhjä pullo vierellään.

Muistelen miten Matti karpalosuolla viritti nuotion ja hymyili silmät sikkurassa, hanhien iltalentoa kuulostellen. Räppäsi silmää, läjäytti voittokortit pöytään ja nosti lasit takaisin nenälleen. Korjasi polkupyöräni ja paikkasi kumit, iloisesti laulellen.

Matin kanssa käveltiin usein hautausmaalla, hän oli luvannut kastella ja huolehtia monesta haudasta. Siellä kuulin ainoan kerran vähän katkeruutta ja kipeyttä äänessä, muulloin en koskaan. Eläkepäiville löytyi hetkeksi aikaa lämpöä ja lempeä, vaan ei riittävän nopeaa jonoa ohitusleikkaukseen.

Yhdessä ne touhusivat vuosien ajan työttömien ja eläkeläisten ruokalassa. Matti toimi tiskarina ja juoksupoikana, huolehti ruuat pöytään heikkokinttuisille. Ystävän vakavaan sairastumiseen asti ne sitä pyörittivät.

Kukahan huolehtii nyt Matin haudasta?