Tämä ei ole pakina vaan kertomus kiirastorstailta. Pölyinen, kylmä tuuli, ja hiljainen kylän sivutie. Me koirien kanssa tavallisella lenkillämme.

Miehellä oli tyylikäs lierihattu, musta päällystakki, puku ja kravatti. Vaatteiden puolesta harmitti, ne likaantuivat ja vereentyivät. Olin hidastanut vauhtia jo kaukaa, vetänyt koirien hihnat lyhyelle. Turhaan, lyttykuono nykäisi innoissaan itsensä karkuteille heti meidät huomattuaan ja mies kaatui suoraan nenälleen.

Koira pyöri hassuna ympärillämme, mies yritti turhaan päästä ylös, tai edes nelinkontin. Eikä tietenkään juuri silloin muita kulkijoita missään, ei ketään naapuritalojen ikkunoissa.

Minä olin inhonnut miestä niin paljon kuin ketään vain voi, käynyt sen kerran ripittämässä niin että koko kunnanvirasto raikui. Se kiersi minut monta vuotta kaukaa, kunnes eläkkeelle jouduttuaan tunnusti kunnon huppelissa että kyse oli vain periaatteesta. Kun tuli kerran niin päättäneeksi. Että kyllähän minä silloin oikeassa olin, mutta kun hänellä oli aina tapana pitää sanomisistaan ja päätöksistään kiinni.

Ne periaatteet maksoivat kunnalle rahaa ja minulle kaksi vuotta pelkkää iltavuoroa ja viikonloppua. Ja kaikki sai alkunsa kanslistin sinipunakynästä.

Lasten aloittaessa koulunsa he pääsivät sinne pitkän ja vaarallisen tien takia taksilla, samoin kuin parin naapurin lapset.

Kunnes yhden syksyn ensimmäisenä koulupäivänä taksi ei tullutkaan. Vein tietysti hätäilevät lapset kouluun ja aloin selvittää kyytiasiaa.

Kunnasta sanottiin ensin että tottakai kyyti kuuluu tänäkin vuonna, ja taksihan kulkee joka tapauksessa meidän ohitsemme. Taksikopilla taas sanottiin etteivät meidän lapsemme enää ole ajolistalla.

Vein ja hain lapsia, soittelin ja selvittelin. Kaikki vain pyörittelivät asia tuloksetta toisilleen.

Viimein kanslisti älysi että häneltähän katkesi listoja tehdessä sininen pää kynästä joten hän viivasi tietysti lapsemme punaisella. Jonka taksit taas puolestaan tulkitsivat niin ettei kyytiä enää heille kuulu.

Valitettavasti olin ehtinyt kuljettaa lapsia jo pari viikkoa joten koulutoimenjohtaja totesi etteivät he näytä taksia edes tarvitsevan, eikä kyytiä heille näinollen myönnetä.

Yritin selittää että teen normaalisti myös aamuvuoroa, turhaan. Soitin lääniä myöten joka paikkaan, esitin laskelmia joista selvisi että minulle maksettava saattoavustus tuli paljon kalliimmaksi kuin taksikyyti. Varsinkin kun se nyt ajoi puolityhjänä tämän koulureitin.

Ja lopulta, kun mikään ei auttanut, kävin kunnanvirastolla kokeilemassa kuinka hyvin siellä kaikuu.

Lasten isä jääväsi itsensä koululautakunnassa, ei halunnut muutenkaan hankalan miehen mainetta. Miksi puuttua koko asiaan, hoituihan koulu näinkin. Ja oikeastaan oli aika mukavaa tulla aina siistiin kotiin jossa ruoka oli vain lämmitystä vaille valmista.

Joskus myöhemmin mietin kuinka vähän oikeastaan ehdin silloin nähdä lapsia, tai miestäkään, että siihenkö meidän perheemme lopullisesti hajosi.

Kyllä säröt oli lyöty jo paljon aiemmin.

Katselin kuinka mies turhaan yritti ylös, pullotkin olivat levinneet pitkin tietä. Koira, vielä melkein pentu, näytti selvästi huolestuneelta. Sekään ei tiennyt mitä tehdä, haukkua meitä vai hoivata isäntää.

Nappasin sen fleksistä kiinni ja miestä käsivarresta. Ambulanssia mies ei halunnut, ei missään tapauksessa.

Katselin kuinka ne lähtivät kotia kohti, toinen huojuen ja toinen iloisesti vierellä hypellen.

Tiesin ettei niitä siellä kukaan odottaisi.

Kotimatkalla poikkesin naapurissa, kysyin tiesivätkö ne ketään joka voisi mennä käymään ja katsomaan. Varoiksi pistin vielä isännänkin varmistamaan että kaikki on hyvin.

Ajattelin että mitä menneistä, kaikki meidät elämä joskus lyö polvilleen. Hiljaiseen, pölyiseen taloon yksin verta valuen. Tai haavoille joita ei ulospäin näy.

Lasku oli vanhentunut, ajat sitten.