Eilen iltahämärissä suuntasimme Erkin (sen tienpäällä-blogin pitäjän) kanssa kaupunkiin, sitä karaoken maailmanennätys-yritystä kannustamaan. Matkalla mietin kuinka vuoden ikäerolla, samoista tarpeista, saattaa syntyä kaksi niin erilaista ihmistä.

Erilaista ja silti pohjimmiltaan samaan arvomaailmaan kasvatettua. Murrosiässä tappelimme paljon, vieraannuimme eri teille, mutta mitä vanhemmaksi itse tulee sen tärkeämmiksi muuttuvat ihmiset jotka on tuntenut lapsesta lähtien. He tietävät ja tuntevat minut ja luonteeni, sen mitä elämä on tuonut tullessaan, selityksittä.

Joskus kyllästymme toisiimme, ihmettelemme toistemme valintoja, mutta aina tietää että on numero johon voi soittaa olkoon yö tai aikainen aamu. Jossa vastataan.

Pyörätiellä polki tutun näköinen hahmo vastaan, äitihän se marjareissulta tulossa. Auto ympäri ja mummu kyytiin. Vaihtoi vain paidan ja nauroi että löytyy sitä hulluutta suvusta muistakin.

Hulluutta tai kykyä ottaa joskus hieman kevyemmin, pistää itsensä likoon muiden mielipiteistä välittämättä. Kykyä hellittää hetkeksi kun uupumus iskee, etsiä lyhyitäkin ilon hetkiä arkeen.

Tätä ominaisuutta en pojalleni osannut opettaa, ainakaan riittävästi. Hän peri isänsä totisen ja ylitunnollisen luonteen, minun kunnianhimoni ja halun tehdä hyvin sen minkä tekee. Vasta elämä on meidät kouluttanut huomaamaan ettei kaikkea haluamaansa saa, kovalla työlläkään.

Hän asetti itselleen kovat tavoitteet, saavuttikin ne, mutta uupui matkalla.

Lauantaina haudattiin pojan entinen koulukaveri. Mietin kuinka raskas on omaisten suru, kuinka jaksaa kun viimein vaikeiden nuoruusvuosien jälkeen luuli että lapsen elämä alkaa sujua. Annetaan toivo takaisin ja sitten viedään.

Mitä siitä viime yöstä kertoisi? Hienoja laulajia, vähän väsyneen näköistä talkooväkeä, kannustavaa yleisöä. Elokuun samettisessa ja pimeässä yössä tunnelma oli kokemisen arvoinen. Lähtiessämme 96 tuntia taukoamatonta laulua takana.

Yksi meistä haaveili puoliääneen ajopelistään, toinen ihmetteli kuinka kankku voi olla kipeä, sentään vain marjastettu päivä, pyöräiltykin vain reilu kymppi. Kolmas lauloi mukana, äänestä ja muista piittaamatta.

Kaksi livahti siiderille kun kolmas tapasi tuttuja Vpk:sta ja lavatansseista.

Yksi istui jalat ristissä pimeää bajamajaa peläten, toinen kävi reilusti pusikossa, kolmas sinnitteli kotiin asti.

Jokainen kuuli omia lempikappaleitaan, nauroi omille ennakkoluuloilleen. Päällepäin oli mahdoton arvata esittäjän lauluvalintaa tai äänen upeutta.

Nakkikioskilla käynti kuului tietysti asiaan, eipä se tunnu hampurilainen miltään kunnon lihapiirakan rinnalla.

Aamulla kävin hiljaisella järvellä uimassa. Helteestä huolimatta koivuissa aavistus syksyä, linnutkin vaienneet.

Me olemme pian eläneet ensimmäisen kesän läpi ilman poikaa. Kevään ja kesän. Ilman häntä, ja silti hän on kulkenut mukana, koko ajan.