Monen mielestä äiti on kielen kaunein sana, äidin elin sen käytetyin. Äitiäkö ne isotkin miehet apuun manaavat, murrosikäiset pojankollit ensikännissään?

Toisille vieraat kielet ovat helppoja, toisille ylipääsemätön tuskan paikka. Minusta on aina ollut helpompaa puhua vierailla kielillä, niin vähillä sanavarastoilla ja lauserakenteilla vaikuttaisi äidinkielellään yksinkertaiselta, ulkomaaksi päästelee huolettomana.

Aikoinaan englantilaiset partiopojat olivat vain tyytyväisiä vähäiseen sanastooni. Uimaan, syömään ja kauppaan osasin, eivätkä paljon muuta tulkilta setä tai pojat kaivanneetkaan.

Myöhemmin kielitaito osoittautui vielä hyödyllisemmäksi. Yhden välikesän olin kartanossa vuoroviikoin sisäkkö, vuoroviikoin taas navetta-apulainen. Toinen kulki essussa ja sai ystävälliset tervehdykset, toisen ohi katsottiin nyrpistellen.

Sveitsiläinen maatalousharjoittelija puhui vain saksaa, taas oli tulkki tarpeen. Essun röyhelöt hulmuten seisoin tuulisella pellolla ja pää höyryten mietin kuinka saksaksi selostetaan aidan tekoa tai perunan istutusta. Mutta olihan sillä pojalla kauniit ruskeat silmät, ihana hymy, ja kuten myöhemmin selvisi, myös kielitaitoa. "Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä." Suomen kieli on täynnä hienoja oivalluksia, tämän hän opetti. Menihän siinä mukavasti puoli päivää molemmilta, sanakirjaa plaraillessa.

Jostain omituisesta syystä suomeksi niin vähillä sanoilla kommunikointi ei onnistu, isännän ahkerasta yrityksestä huolimatta.

Kulmakarvojen rypistys tarkoittaa sokkaa auki, pään puistelu kytkintä pohjaan, hirveä heilunta joko jarrua tai rattia oikealle tai vasemmalle. Voi se myös tarkoittaa Belaruksen perässä olevaa työkonetta, kylvösyvyyttä tai vastaavaa.

Vika voi kai olla silmien värissä, hymyssä tai sitten vain oma reaktionopeus on hidastunut.

Mutta miten yksinkertaista yhteiselo olisikaan jollei vaatisikaan toiselta sen enempää puhetta? Löytyisikö niitä korvaavia ilmeitä ja eleitä tarpeeksi?

Miten se mikä on ulkomaalaisen kiharapään kanssa vain hurmaavan eksoottista ja jännittävää (siis en nyt itseäni suinkaan tarkoita) onkin kotimaan ukossa jöröyttä, tylsyyttä ja kyllästyttävää?

Ehkä vastaus piilee siinä että tiedämme mitä sillä kotimaisella on kuitenkin vain mielessä, ovathan sen eleet, ilmeet ja vähäinen kieli kuitenkin niin perin tuttuja. Sitä omaa ja rakasta äidinkieltä.