Sitä odotti malttamattomana että kasvaisi äkkiä isoksi, aikuiseksi, itsenäiseksi. Saisi järjestää elämänsä ja huushollinsa mielensä mukaan. Muuttaisi ainakin kotoa pois, aloittaisi ihan oman elämän. Ihan sen oikean.

Sitä kasvoi ja oppi että elämä onkin kompromisseja täynnä. Ainakin avioliitto. Ja työ. Ajatteli että jospa se siitä, joskus tulevaisuudessa.

Lapset lähtivät kouluun, ne tulevaisuuden toivot. Miksihän lapsia siten kutsutaan? Tai ennen ainakin. Ehkä toivo sanana sisältää kaiken sen mitä tulevaisuudessa hyvältä elämältä odotti.

Tuttua, turvallista, rakkaat ihmiset siinä lähellä.

Sitten, yhtäkkiä, huomasi että nehän miettivät ja elävätkin jo omaa tulevaisuuttaan. Ihan oman päänsä mukaan.

Oikeastaan vasta silloin pysähtyi miettimään omaansakin. Kun ei enää voinutkaan sanoa että sittenkun tai kunhan nämä tästä ensin.

Ja kun sitä oikein mietti huomasi että ihan turhaan, tähänkin asti on edetty päivä kerrallaan ja aina sen päätöksen perässä joka on oikealta tuntunut. Että oikeastaan huolehtimisen aika on nyt muutenkin ohi, ne ovat jo aikuisia, lapset.

Toki minä tulevaisuutta ajattelin, vähäsen. Mitä teen lomalla, mihin tarvitsee säästää, miltä piha näyttää muutaman vuoden päästä. Semmoisia pikkujuttuja.

Nyt jokaisen kuuluisi olla huolissaan tulevaisuudesta. Saastumisesta, ilmastonmuutoksesta, väestön ikääntymisestä, sähkön hinnasta ja korkotasosta.

Minä en ole, en yhtään.

Olin huolissani lapsista. Onko niillä tarpeeksi päällä, turvallinen koulumatka, kiusaavatko toiset, löytyykö oikea ammatti, ajavatko ne tarpeeksi varovaisesti autolla?

Minä lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta vuosi sitten helmikuussa, silloin kun ajanlasku pyörähti uudelleen alkuun.

Nyt riittää kun seuraan miten ruusu aukaisee nuppujaan tai pihlajanmarja punertuu.

Nyt riittää kun tänään näin paljon on vielä jäljellä.

Tulevaisuudesta en tiedä, huominen näyttää.

Ehkä tulevaisuutta ei voi ajatella ennenkuin saa menneisyyden muistot kasaan, talteen ja järjestykseen.

Ehkei sitä edes halua ajatella pelätessään unohtavansa. Juuri siltä minusta usein tuntuu, että olen unohtamassa jotain tärkeää, jotain jonka haluaisin niin kovasti säilyttää.

Valokuvien värit haalistuvat, himmenevät. Miten saisi muistot säilymään ettei niillekin kävisi samoin?

Tai ehkei se sittenkään haittaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa niitä selailee kuin nyt vanhoja valokuvia.

Samalla hellyydellä ja haikeudella.