Viikonloppuna välähti mieleeen miksen ole yhtään kynttiläihminen. Istun niin usein nuotiolla etten muuta tulta enää kaipaa. Ensin lauantaina mäyräkoirien etsiessä jäniksiä, ja lopulta toiveikkaina myös makkarapakettia.

1260739248_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

En tiedä voiko koirilla olla suojelusenkeliä, tuskin, mutta onneksi niillä on gepsit sun muut härvelit. Täytyy myöntää että on niistä joskus todella hyötyäkin.

Nuotiolla seurattiin tutkalla miten vanhin mäyris näytti ajavan jokea kohti, ja onneksi lähdettiin perään. Jänistä jää kantoi hyvin, koiraakin melkein vastarannalle.

Saatiin juuri ajoissa märkä ja viluinen koira turvaan.

Sunnuntaina viihdyttiin metsästysmajalla syntymäpäivillä. Sisällä kahvilla ja ulkona tulilla. Kotimatkalla harmiteltiin sankaria jonka juhlapäivä sattui nin lähelle joulua. Varattu oli paljon isommalle joukolle kuin juhliin lopulta vieraita ehti.

Kotona me kuljemme taas isännän kanssa peräkanaa, ihan samaan malliin kuin hänen talossaan. Toinen kiertää pattereita täysille, minä pienemmälle. Ainakin vielä hakelämpökeskus pitää näinkin ison ja vanhan talon riittävän lämpimänä. Ja mikä parasta, siitä ei tule lisälaskua kuten jokaisesta sähköpatterin napsauksesta!

Pakkanen ei muutenkaan toistaiseksi haittaa (kopkop), on varaa työmatkaa varten vielä lisiä villasukat, kunnon hattu ja toiset lapaset. Pyörä on alkuun sen verran jäykkä että tulee lämmin, ja loppumatka onkin melkein alamäkeä. Reilu 4km sujahtaa nopeasti.

Joka aamu tunnen iloa kun pyöräilen kotiin. Ensin ohi peltoaukean, kerrostalojen ja kirkonkylän. Sitten valtatien ylitys, ja valot ja liikenteen äänet jäävät selän taa. Kohti pimeää metsänreunaa - kotia.

Joka aamu avainta oveen sovittaessani ihmettelen miten unelmat tosiaan saattavat joskus toteutua, ihan tuosta vain yks kaks yllättäen.

Elämä on yllätyksiä täynnä.

Joka aamu kävelen huoneet läpi ja katson lasten kuvia seinällä.

Eikä minua itketä, ei tässä talossa. Sitä varten on korkea kallio ja sen yllä kaartuva taivas.

Tässä eteisessä ei ole koskaan ollut pojan reppua, ei naulakossa takkia eikä vessassa pyyhettä.

Täällä tuntuu että alan palailla polulle jonka sivussa olen kulkenut siitä asti kun poika lähti kulkemaan aivan omaan suuntaansa.

Eikö meidän kuulukkin olla kiitollisia ja onnellisia toteutuneista unelmista? Kun niin moni lakkaa unelmoimasta, tai ei niitä silti koskaan saavuta.

Kyllä, pimeässä tähtitaivaan alla tänä aamuna tunsin olevani pitkästä aikaa onnellinen. Se oli varmaan vain pakkanen joka jäädytti ripset.