Mietin että tämä päivä pitäisi pistää muistiin. Syksyn ensimmäinen kunnon pakkasyö, lätäköt jäässä vielä puolilta päivin ja koivut kuurasta valkeina. Sammalmattoon jäi askelista jälki, ruoho ja pudonneet lehdet kahisivat jalan alla kun kiertelimme Esterin, sen hirvikoiran pennun, kanssa metsiä.  

Pakkasyö, sademittarin lukemat, paljastuvat puut. Ehkä ne ovat tarpeeksi selviä ja selkeitä asioita ajatella, ehkä ne lokeroi muistiinsa jo ensi vuotta varten. Ehkä niiden seuraaminen kertoo että on taas kiinnittynyt arkeen, ehkä arki onkin paljon juhlaa helpompaa. Ainakin ajatella.

Pieniä, yksinkertaisia muistoja. Kun ne isommat, tärkeämmät, ovat vielä liian vaikeita.

Kotona heitin viimeisen kukkivan pelakuun pois, sekin paleltui. Ajattelin ostaa pyhäksi kukkia.

Olin 16 kun muutin kotoa, ja ensimmäistä kertaa käydessään isä toi minulle kukkamaljakon. Se oli silloin aika ihmeellistä, ei maalla kummemmin kukkia osteltu, kasvimaan reunasta korkeintaan kerättiin kylään mennessä. 

Ostan siihen kukkia ja sytytän isälle kynttilän.

Isänpäivä, niin. Pitkään vihasin entistä miestä, lasteni isää. Ehkä viha onkin tunteista helpoin, sen taa pääsee itse piiloon peilikuvaansa. Ehkä aika muuttaa muistojakin, auttaa ymmärtämään niitä ja jättämään tarpeettomat pois. 

Pojan kuoleman jälkeen vihasin, sitten ymmärsin ettei se auta. Ei meistä ketään.

Nyt mietin häntä, ja montaa muuta tuntemaani isää. Heitä, joiden muistoihin isyydestä sekoittuu myös paljon surua. Surua, ja muita, kipeitä ja raskaita muistoja.

Meillä ei ole yhteisiä sanoja, emme osaa enää puhua toisillemme. Yhteisestä menneisyydestä huolimatta olemme täysin vieraat toisillemme.

Mutta meillä on muistot, ja yhdessä niistä tulee paljon täydempi kuva. Kuva pojasta jota rakastimme, molemmat omalla tavallamme.