Kaksin aina kaunihinpi, tai ainakin paljon mielenkiintoisempaa kuin yksin. Kuten moneen otteeseen olen kuvaillutkin, siis tätä yhteistä matkaamme isännän kanssa.
Matkaa jolla kaksi itsenäistä ja itsepäistä ihmistä on hionut toisistaan kulmat pehmeiksi, pinnan tasaiseksi ja oppinut jopa riitelemään rakentavasti.
Mahdoton kilpailunhalukin ollaan saatu kuriin, nyt voi jo myöntää että toinen tietää ja osaa jotain paljon paremmin. Vuosien kokemus on opettanut että toinen on myös usein oikeassa. Häviäminen ei enää kirpaise eikä omaa näkökantaa tarvitse puolustaa viimeiseen asti.
Metsäihmisiä kun ollaan, voisi kuvailla ettei enää yritetä pahimmista ryteliköistä läpi. Ojanpohjiakin pääsee, vaikka sitten joutuisikin pitämään vähän "matalampaa profiilia".
Kuuntelun jalo taitokin alkaa olla hallussa, sanottu jopa menee kerralla perille. Muukin kuin ne kauniit sanat.
Joka päivä toisen näkeminen ilahduttaa, eikä ilo siitä muutu vaikka toinen sulkeekin heti ikkunat ja avaa television.
On ihanaa ajatella tulevaa. Yhdessä vanhenemista, vanhuuttaa, seesteistä ja rauhallista aikaa. Verkkaisia kävelyretkiä auringon kultaamina päivinä ja tähtikirkkaina iltoina.
Äh, mitä kamalaa puppua! Mihin me olisimme näinä liki 20 vuotena muuttuneet? Tai vielä muuttuisimme.
Ja miksi oikeastaan tarvitsisikaan?
Kun kaikki se mikä aikoinaan veti puoleensa ja viehätti on vieläkin tallella.
P.S. sitäpaitsi se joka enimmäkseen on oikeassa olen minä
ja tänään voitin radalla vaikka kokeiltiin niin kauan kun paukkuja riitti.
Kommentit