Kuukausi sitten oli talvi, lunta ja pakkasta. Aurinkoinen aamu, aavistus keväästä.

Nyt on yli 10 lämpöastetta, lumet lähes sulaneet, tulppaanit ja krookukset työntyvät lumen alta esiin.

Kuukausiko siitä on? Kun kävelin töistä ilta- ja yövuoron jälkeen kotiin, väsyneenä viikonlopun urakoinnista.

Kuukausiko siitä on kun poika samaan aikaan heräsi isänsä lähdettyä töihin, lämmitti takan ja kiipesi yläkertaan?

Kaikki kyselevät kuinka jaksan, miltä nyt tuntuu, haluanko puhua tai jotain muuta?

Sitä mitä haluaisin en enää ikinä saa, peiton alle piiloon en voi jäädä.

Nousen ylös, käyn töissä, ulkoilutan koirat, odotan että aikaa kuluu tarpeeksi uskaltaakseni laskea kaiken mieleeni.

Tänään iltalenkillä tapasin äidin jonka poika teki seitsemän vuotta sitten saman päätöksen.

He perustivat stipendirahaston poikansa muistolle. Minun poikani sai niistä stipendeistä ensimmäisen.

Hänen hautansa on isän hautaa lähellä, olemme usein tavanneet ja jutelleet äidin kanssa siellä.

Tänään sanoja ei tarvittu.

Ei poika ollut pyhimys eivätkä minun suruni ja sanani pelkästään selkeitä ja kauniita. Joinain iltoina huomaan olleeni koko päivän aamuisessa ulkoilukerrastossa, joinain iltoina kaivan veljen antaman pullon esiin saadakseni unta. 

Hän oli vain niin rakas minulle.

Ja miten monta vuotta hukkasinkaan töiden ja opiskelujen tähden, muiden menojen ja kiireiden.

Vauvana hän kierähti alas hoitopöydältä, korkealta. Säilyi vahingoittumatta.

Elämä hänet vasta haavoitti.