Tänään havahduin kalenterin ääressä, enää kaksi lomaviikkoa jäljellä. Kolme ensimmäistä viikkoa olivat näin jälkikäteen tunnustaen aika kamalia. Keväästä lähtien päätin että lomaan asti jaksan, sitten vain olen. Jouten olo vapautti myös ajatukset, kaikki ne syvemmällekkin haudatut. Ehkä niiden aika olikin nyt, myös kaikkien muistikuvien kohtamisen.

Vasta jälkeenpäin muistin että vuosittainen isompi törmäys isännän kanssa ajoittuu aina loma-aikaan, tiiviimpää yhdessäeloa täytyy nähtävästi aina harjoitella ensin. Ehkä sitten eläkeiän koittaessa jo osaamme.

Tänään siivosimme ja laitoimme metsästysmajan kuntoon peijaisia varten. Astiat ja kaasut on inventoitu, ostoslista laadittu. Soppa hoitunee edellisvuosien reseptillä, puhetta täytyy vielä miettiä. Meillä on ollut tapana että vouti puhuu ennen ruokailua.

Nuorena olin hirmuisen ujo ja hiljainen. Muistan aina runon joka vei kouluaikana loputkin puhehalut. Luulin opettajan kysyvän kuka on lukenut läksynä olleen runon Yrjänästä, hän kysyikin kuka lausuisi sen ääneen luokan edessä. Vain minun käteni nousi ja muun luokan avoimesti hihitellessä tankkasin runon taulun edessä seisten läpi.

Elämä opettaa, myös huomaamaan ettei esiintymisessä itse asiassa ole mitään hermoiltavaa. Ainahan voi ajatella ettei vieraampia ihmisiä tämän jälkeen enää tapaa, mitä siis väliä jos vähän töppäileekin. Tuttujen edessä taas on turha yrittää olla muuta kuin on, heille on tähänkin asti tällaisena kelvannut. Tervetuloa, vähän asiaa, vähän kevennystä, käykää pöytään. Eiköhän se siitä.

Onhan tässä, kolme yötä aikaa miettiä. Kunhan muistaa lunttilapun kirjoittaa riittävän isolla ettei laseitta pulaan joudu.