Joskus on käytävä kaukana jaksaakseen lähelle. Tänään, alkuillasta, kuljimme peräkkäin ajouraa tytär, pojan isä ja minä. Raskain mielin ja kantamuksin, vasta nyt, tai nyt jo. Jokainen luopuminen koskee erikseen.

658125.jpg

Tätä metsää poika raivasi, tänne on istutettu lehtikuusen taimet jotka hän yläasteella kasvatti.

Tämän metsän hän olisi perinyt, tänne hänen tuhkansa sirottelimme. Tuhkan ja kuivatut ruusunlehdet. Ruusujen, joita lähisuku laski arkulle.

Joen syrjää kuljimme. Aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta , hyttyset pyörivät sakeana parvena ympärillä. Kerran jyrähti ukkonen, kovaa ja lähellä. Vain kerran. Poikani, etkö olisi tänne halunnutkaan?

Muistin miten monesti hän kertoi kuinka sisarensa kanssa raahasivat hiki päässä rankoja kasaan, raivasivat ja siivosivat. Eivät turhaan, metsä on hoidettu ja elinvoimainen. Paistoivat makkaraa nuotiolla, huilasivat hetken.

Kaunis oli joen rantakin. Kaunis, mutta heinä pitkää. Poikani, sinähän et pitänyt kylmästä vedestä, etkä mutaisesta. Lämpimästä ja kirkkaasta vain. Siksi kiipesimme ylös kallioille.