Olen aina pitänyt rutiineista, varsinkin kun töissä tapahtuu vastapainoksi tarpeeksi yllätyksiä yön mittaan. Nyt kuitenkin pitäisi selvitä perjantai ilman uutta aihetta?! Pakinaperjantai onkin koukuttava juttu, annetaan viikottain tietty sana ja alitajunta tai mikälie hoitaa loput. Usein sanaa katsoessani mietin että nyt jää väliin, tuosta ei mitään synny, jostain se tarina sitten vain tulee.
Pojan kuoleman jälkeen mietin ensin miltä se vaikuttaa kun kirjoittaa niin kepeää tekstiä, sitten päätin ettei sen väliä. Mikään ei tuo häntä takaisin, mikään mikä helpottaa oloa ei voi olla pahasta.

Illalla tapasin oudon miehen. Meillä oli voutipalaveri pitäjän toisella laidalla, varamies tuli kyytiini. Auto oli seissyt katoksessa pari viikkoa, siitäkö johtuen sitten nyki, sammui ja oikutteli muutoinkin menomatkan. Rekkajonon välissä ajettiin, jutellessa olin ajaa tienhaaran ohi, tiukassa kurvissa vastaantulija kiilata meidät ojaan. Bensamittari näytti punaista, nukuin niin pitkään että oli valittava joko tukan pesu tai tankkaus.
Ja mitä teki tämä mies? Istui rauhallisena vieressä, malttoi olla kommentoimatta tai mikä tärkeintä, näyttämättä pelkoaan. Jutteli vain niitä näitä. Että tämmöisiäkin ihan oikeasti on olemassa?
Myönsi tosin kotipihalla että sen jälkeen kun opetti molemmat tyttärensä ajamaan on harva asia enää pelottanut.

Kai se tulee meille jokaiselle, joskus, hetki ettei enää pelkää tai jännitä. Tajuaa että samoja pulliaisia tässä kaikki ollaan, samat oikeudet virheisiin ja erheisiin, mahdollisuudet epäonnistumisiin ja täydellisiin suorituksiin yhtälailla.
Jos on kappelissa laskenut ruusunsa pojan arkulle, kävellyt takaisin penkkiin ja kätellyt vieraat, miten sen jälkeen enää mikään voi tuntua vaikealta?

Moni on vuosien mittaan kysynyt miltä se tuntuu, olla ainut nainen miesten sakissa. Ei sitä enää edes ajattele, riittää kun omassa seurassa hyväksytään, naureskellaan töppäilyilleni samoin kuin muidenkin, kannustetaan ja kehutaan kun aihetta on.
Kieltämättä silti nyppäisi hiukan kun naapuriseuran vanhahko vouti halusi vain varamiehen numeron, asioida tarvittaessa hänen kanssaan. Kai se on sallittua, halu säilyttää edes jotain naisvapaana vyöhykkeenä.
En pidä minäkään siitä jos kampaamon viereiseen tuoliin istahtaa mies, tai nostelee vieressä tuplaten painavampia puntteja. Mutta se onkin sitten taas toinen juttu, kokonaan.