Etsin koneelta kaikki uusimmat kuvat pojasta. Yritin löytää vastausta. Hymystä, totisista silmistä, asennosta.

Turhaa tietenkin, hän inhosi kuvaamista yhtä paljon kuin minäkin. 

Muistin joulun, kuinka teimme pitkän kävelylenkin iltapäivällä, laatikoiden paistuessa. Silloin hän ainakin oli onnellinen.

Muistin myös kuinka tyytyväisenä hän helmikuussa esitteli löytämäänsä rivitaloasuntoa, läheltä järvenrantaa.

Hän oli luottavainen tulevaisuuden suhteen.

Siihen ajatukseen yritän tarttua. Luottavainen lähes loppuun asti.

Alkuun en pystynyt nukkumaan, nyt en haluaisi nousta ollenkaan. Onneksi on koiria. Niiden kanssa on lähdettävä ulos, ne eivät pelkää räntää eivätkä tuulta. Niille olen riittävä, näinkin.