Onko harmaus pelkästään negatiivista, miksi se tuo jo sanana ankeuden ja ilottomuuden mieleen? Jos harmaa nainen on jo määritelty niin millainen harmaa mies sitten on?

Olen syksyn lapsi joten pidän harmaasta, pilvistä, sateesta ja tuulesta. Eivät ne vie elämäniloa, sen puutteestahan monen harmaus ja apeus lähtee.

Vähitellen alkavat kyllästyttää ohjeet, neuvot ja lukuisat oppaat joita jokaisen yöpöydällä pitäisi olla. Kuinka kehittää itseään, kuinka oppia tuntemaan ja tunnistamaan itsensä ja ajatuksensa, parisuhteensa ja työtoverinsa. Kuinka kokoajan pitäisi mennä, henkisestikin, eteenpäin, kehittyä ja oppia uutta. Olla aina positiivinen, energinen, huoliteltu ja hoidettu. Tuntea trendit, muodit ja uusin teknologia. Mihin se harmaa, tasainen ja tavallinen elo enää mahtuu tai kelpaa?  Se jossa maataan sohvalla viltin alla, ihan rauhassa, aivot narikassa. Siksikö niin moni luovuttaa kokonaan kun tuntee ettei millään tähän kaikkeen kykene? 

En tunne yhtään harmaata miestä, jokaisesta löytyy, ainakin hieman raaputtamalla, vähän särmää. Mikä toisen mielestä on harmaata ja tylsää on toisesta taas vakaata ja luotettavaa.

Ei tässä iässä enää kuvittele harmauden liittyvän pukeutumiseen, Valmetin haalareihin saattaa kätkeytyä värejä vaikka muille jakaa. Ei peruskerrastolla tai flanellipaidalla ole sen kanssa tekemistä, omissa nahoissaan viihtyvän miehen kyllä erottaa.

Miksi toisista sitten tulee harmaampia, ilottomampia ja hymyttömämpiä kuin toisista? Eivät kaikki synny samanlaisina, yhtä vahvoina tai saa tarpeeksi eväitä elämästä selviämiseen. Ei sairastuminen aina ole omaa syytä, väsymys ja uupumus saattavat lamauttaa vaikka kuinka tietäisi että jotain olisi tehtävä.

Harmaita miehiä näkee joskus kaupoissa, lasten kanssa hiljaisina ja eksyneen oloisina kulkevat. Mutta iltasaduista ja rakkaudesta lapsiin eivät päivävärit mitään kerro, ehkä vain neuvottomuudesta ja luovuttamisesta pakon edessä. Tähän väliin en voi olla kysymättä miksi niin moni nainen eron tullen sekoittaa omat tunteensa lasten etuun, oikeuteen tavata isää?

Kukkakauppavuosista jäi parhaiten mieleen jouluaatonaaton vihainen, humalainen asiakas, mies. Tuli takki auki, räyhäten ja valmiina haastamaan riitaa kaikkien kanssa. Muijalle kukkaa halusi, moitti kaikki raaskuiksi. Hiljaa paketoin, ojensin ja hymyilin niin kauniisti kuin osasin, olin kohtelias. Mies hiljeni, muuttui, pyyteli anteeksi ja selvitti kuinka raskasta on ollut. Ehkä sitä hymyä ja ystävällisyyttä tarvitsevat eniten juuri ne jotka mieluiten kiertäisi, katsoisi ohi, jotka vähiten näyttävät sitä ansaitsevan.