Isälläni oli tiukka periaate lainojen suhteen. Ne piti maksaa ajallaan ja mahdollisimman nopeasti pois. Sen seurauksena sitten laskettiinkin pennit ja markat moneen kertaan ja pähkäiltiin pitkään mitä kulloinkin olisi ihan pakko ostaa.

Olen niitä viimeisiä ikäluokkia ennen peruskoulua, eli aikaa jolloin oppikouluun pyrittiin ja sen käyminen matkoineen kirjoineen myös maksoi.
Ja niiden matkojen ansiosta vasta todella ymmärsin kuinka tiukkaa meillä oli.

Olen marraskuun lapsia. Niitä jotka rakastavat syksyä ja räntäisiä, hämäriä päiviä. Harmaita sävyjä, kirpeitä tuulia ja tuoksuja
Syksy ennen 12-vuotispäiviä oli poikkeus.

Olin jo silloin yli 170 cm, näytin kai muutenkin ikäistäni vanhemmalta. Lastenlipun ikäraja oli juuri se 12, ja ne pennit meillä kovin kortilla.
Harva se aamu laskettiin linjurirahaa kolikoista kasaan, etsittiin puuttuvaa kymmenpennistä.
Ja juuri sinä syksynä ainutta kouluvuoroa kuskasi tiukka ja virkaintoinen vanhempi mies.

Minä väänsin itkua kuskin vängätessä lisää rahaa, matkustajat seurasivat hiljaa joka aamuista taistelua.
Eihän silloin sen ikäisillä mitään papereita ollut, kotonakin käskivät vain sanoa tiukasti kuskille etten ole vielä 12-vuotias.
Kun siihen aikuisten lippuun nyt kerta kaikkiaan ei rahaa liiennyt, ruokalipuista tai makkarasta eväiden väliin en edes haaveillut.

Voisi kuvitella että noista ajoista olisi jäänyt joko traumoja, tai mitä niitä nyt nykyään aina ilman kriisiapua jääkin, tai sitten mahdoton rahan ja turvallisen toimeentulon kaipuu.
Vaan huihai, opin luottamaan siihen että aina pakon edessä ne pennoset jostain kaivetaan, ja toki niin on tähän mennessä käynytkin.
Kun rahaa ei kerran ollut ei sille myöskään oikein oppinut kummempaa arvoa antamaan.
Toki sitä vuosien mittaan on tullut, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Ja sitten sen mukaan myös käytetty.

Lasten kanssa aikoinaan podin usein tiukkoina vuosina huonoa omaatuntoa, kavereilla kun tuntui aina olevan varaa liki kaikkeen tahtomaansa.
Vaan en tiedä, ei se tuntunut onni ja tasapaino niistäkään tavaroista, harrastuksista ja matkoista heille löytyneen.

Rahapula, kelvoton ukko, järjetön pomo, tylsä työ, huonot työkaverit.
Kai meillä jokaisella ristimme ja riesamme on, joku jota syytää siitä ettei elämä maistu niinkuin sen kuuluisi.
Kenen mielestä, ja kenen sille kuuluisi jotain tehdä, se onkin sitten itsekunkin omassa harkinnassa.
Niinkuin sekin kuinka paljon niille elämässään painoarvoa pistää.

Eli ei lapsuusvuosien tiukkojen aikojen syyksi voi kaappieni sisältöä laittaa.
Kyllä kaiken säilyttämiseen on paljon järjellisempiä ja loogisempiakin syitä.
Ajatelkaa nyt vaikka sunnuntaiaamua. Kahvinkeitin hajoaa, ei siinä silloin auta vaikka kauppa olisi nurkan takana. Vaan tälläinen kaukaa viisas on 20 vuotta säilyttänyt vanhaa keitintään juuri tämmöistä katastrofia varten.
Tai sitten joskus aikoinaan jossain näytelmässä tarvitaan prinsessan mekkoa.
Ei näillä taidoilla sellaista tuosta vain väkerretä vaan kaivetaan hyllyn pohjalta vanha turkoosi rimpsumekko esiin.
Sen ansiosta saatoin paistatella kunnon äitinä kun tytär esiintyi koulunäytelmissä.
Parsinlankoja löytyy takuulla joka sävyä, kyllä ne sukatkin joskus tulee parsittua. Viimeistään sitten kun anopin täyttämä lipaston laatikko tyhjenee.

No, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää että on minulla toki Visa. Ihan varuiksi sekin.
Enkä ole ihan lähivuosina muuttamassa minnekkään.
Muuttomiehet nääs kielsivät viime kerran jälkeen.