Selkä hikoilee epämukavassa muovituolissa, otsa muuten vain. Päätä särkee huonosti nukutun yön jälkeen. Kellon viisarit etenevät hitaasti mutta vääjäämättömästi. Seura on viimevuotinen, Tuulilasi vähän uudempi. Julisteessa porkkanat möllöttävät kuin pilkaten. Haju etoo, äänet puistattavat.

"Sisään vaan!".Miten joku voi olla noin reipas ja iloinen tähän aikaan aamusta? Luonnotonta.

"Jaha, sitä onkin viime käynnistä aikaa. Kyllä voisit vähän useamminkin käydä. Mitäs täältä oikein löytyy? Tämä ei taatusti ole eilen lohjennut. Ai lapsen toffeet söit? Salaa?"

"Mitenkäs se hammaslangan käyttö mistä oli viimeiksi puhetta, oletkos käyttänyt? Hammaskiveäkin näyttäisi olevan."

Pora surisee, vesi pisaroi poskille. Ikinä en enää syö toffeeta, en takuulla. Enkä karkkia, piparia, suklaata...no sitä sentään joskus, ensi kuussa tai silleen. Varmasti jynssään hampaat aamuin illoin ja päivälläkin, syön ksylitolia väliajat.

"Ai tilaat sitten uuden ajan? Voi voi, kyllä ne tilaamiset tiedetään. Tässä on seuraava aika."

Odotushuoneessa tärisee seuraava raukka sinisissä muovitossuissaan. Hymyilen vähän, säälivästi ja voitonriemuisesti, mitä ihmeellistä tässä nyt on, ihan rutiinijuttu.