Täälläpäin on puhjennut yhdenlainen epidemia, liekö vielä viitostasoa mutta lähellä ainakin. Tarttuu sukkelasti ihmisestä toiseen, oirehtii kaikilla samoin, onpa joillain päässyt aika pahaksikin. Ei toki minulla, ainakaan vielä, jos vertaa vaikka naapurin isäntään.

Tämä tuli mersullaan mäki pöllyten vastaan kun olin jo kotiin kääntymässä. Heilutteli ämpäriä ja puolijuoksua painui rinteeseen. Mennessään huusi että kävi jo yhden satsin aamulla, ja tässä välissä vielä muutaman vattulitran.

Pyhäaamuna! Minä sentään nukuin kahdeksaan, ja pidin ruokatunninkin. Pakkohan ne mustikat oli jossain välissä perata että sai astian tyhjäksi iltapäivän reissuun.

Tulkoon pandemiat ja pakkaset, taantumat ja talven tuiskut, täällä on pakastimet pullollaan ja hillopurkit piripintaan täynnä.

Paita haisee hyttysmyrkyltä, niskassa kutiaa paarman purema eikä huushollia auta silmälasit nenällä tarkastella. Tai pahemmin muutenkaan. Sillä ensimmänen kanttarelliämpärillinen on kerätty, vasta yksi vakipaikoista tutkittu, nyt ei ehdi joutavanpäiväisiin takertua.

Vaikka mustikan lehti takertuikin kurkkuun kun mietin kuka nämä kaikki syö.

Kunpa elämä ja äitinä olo olisikin vain näin yksinkertaista ja helppoa! Paistaisi lettuja, etsisi hillopurkin pöytään ja surauttaisi pirtelöä päälle.

Ei miettisi miksi ja milloin toinen ne syvimmät tunteet ja murheet piilotti. Rakensi vahvan pinnan ettei kukaan läpi nähnyt, ei sisälle sinne ketään päästänyt.

Miksi niin moni muukin tekee samoin? Antaa kuvan kuin kaikki olisi hienosti, tai hyvin ainakin. Ponnistelee ja pinnistelee äärirajoilla, ajaa takaa jotain minkä luulee kaikkien muidenkin saavuttavan.

Ja mitä ne ovat jotka eivät selviäkkään? Ne jotka eivät löydä omaa paikkaansa tai epäonnistuvat sen löydettyään, ne joiden mieli matkalla uupuu tai kokonaan särkyy?

Kunpa niistä monista tutuista edes joku olisi uskaltanut jo aiemmin puhkaista kuplansa ja kertoa että värit jotka aurinko pinnasta heijastaa ovatkin harhaa vain. Ei vasta sitten kun me putosimme.

En minä oikeastaan itseni tähden toivo, vaan sen ettei se heilläkin särkyisi niin äkisti, yllättäen ja lopullisesti.

Tai kaikkien niiden jotka kuvittelevat ettei täällä saa kompuroida, kaatua, epäonnistua tai aloittaa alusta. Etsiä ja harhailla, kääntyä väärään suuntaan ja palata takaisin - käyhän niin muillekkin!

Miten hienolta sitten tuntuukaan kun joskus onnistuu löytämään juuri oikeanlaisen sekoituksen, semmoisen joka saa kuplat kasvamaan, säilymään ehjinä ja lentämään tuulen matkaan.

Elämähän sen vasta opettaa.

Ja silti. Miten ainutlaatuisen kaunis, kevyt ja taivaita kohti tavoittava on lyhytkin lento.

Kun muistaisi aina sen, ei vain särkymisen hetkeä.