Tämä on ollut kummallinen kevät. Olen aina ollut enemmän syysihminen, nyt olen nauttinut valosta, lämmöstä ja päivittäin lisääntyvästä vihreydestä enemmän kuin koskaan.

Pitkillä, rauhallisilla metsälenkeillä olen antanut ajatusten vaellella, ja tuntuu kuin ne olisivat sinne kaikki jääneetkin. Tai harvoin ne ainakaan suostuvat enää ulos kun asetun näppäimistön ääreen.

Ehkä sinne ovat myös jääneet kuluneiden vuosien raskaat ajatukset. Eikä tyhjä tila ole vielä ehtinyt täyttyä.

Tämä on ollut kummallinen kevät, myös töissä. Näiden yökkö- ja työvuosien jälkeen kuvittelin ettei mikään enää yllätä. Voi miten väärässä olenkaan ollut!

Ja samoin kotona, mutta ei siitä sen enempää.

Kevät on ollut ihana, mutta samalla se on tuonut ikäviä uutisia tullessaan. Yksi parhaista ystävistäni sairastui, ja nyt vain toivotaan parasta. Tieto pysäytti - muistutti että tulee sitä ikää meillekin, tulee hetkiä jolloin on vain pakko oppia hellittämään tahtia.

Kun osaisikin, muutakin kuin kuunnella.

Aikoinaan kannoin kirjastosta kasan oppaita ja terveyskeskuksesta esitteitä. Lue näistä, katso, hänen käytöksensä johtuu vain dementiasta. Se ilmenee ja oireilee juuri näin. Se on sairaus, ei mikään johdu siitä mitä olet tehnyt tai tekemättä jättänyt.

Kyllä dementiasta ja Alzheimerista tietoa löytyy, ei siitä ole pulaa. Mutta jos osaisin, kirjoittaisin yhden aanelosen omaisille. Semmoisen, jonka lääkäri lykkäisi ymmällään oleville lapsille lähtiäisiksi käteen.

Kaikille heille, jotka surevat kun mummo ei enää tunnu yhtään tutulta, ei siltä samalta rakkaalta ihmiseltä johon he ovat koko elämänsä turvanneet. Ei hän aina tunnekaan heitä, ei käyttäydy ollenkaan niinkuin he ovat tottuneet.

Tutustukaa uudelleen, tähän uuteenkin persoonaan! Avoimin mielin. Kuunnelkaa, ihmetelkää, ja ihailkaa sitä millaisia polkuja ihmisen mieli saattaakaan kulkea.

Ei huumorintaju ja ilo kaikki suinkaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Pilkistää esiin aivan yllättäen, löytyy ihan yllättävistä asioista ja hetkistä.

Ja jotenkin se on vielä sykähdyttävämpää niin.

Laulun ja kosketuksen voima on uskomaton, hymyn sanomaa harvoin kukaan ymmärtää väärin. Ei sen tarvitse mennä nuotilleen, ei sen tarvitse olla kuin pieni hipaisu. Hymyillä voi vaikka muistoilleen, jollei muuten pysty.

Sillä vaikka läheinen tuntuu nyt liukuvan aina vain kauemmas ei hän mennyttä vie mukanaan.

Silti joskus täytyy vain päästää irti. Paitsi kaikista ikävistä muistoista, myös äidistä, isästä, mummosta tai ukista. Aikoinaan, murrosiän ja aikuistumisen myötä, he päästivät, nyt on meidän vuoromme. Me muutuimme silloin, nyt he.

Älkää kantako huonoa omaatuntoa jollette ehdi ja jaksa käydä katsomassa niin usein kuin haluaisitte, älkää siitäkään jos kohtaaminen jossain vaiheessa tuntuu jo liian raskaalta. Kaikista huonoista uutisista huolimatta, kaiken kiireen ja tohinankin keskellä, hoitajat tekevät parhaansa.

Eihän se aina riitä, mutta ehkä niillä pienilläkin hetkillä ja teoilla on arvonsa ja merkityksensä.

 

Vappukukkana talon takaa löytynyt jouluruusu. Mukavaa kuun vaihdetta!

 

1271683131_img-d41d8cd98f00b204e9800998e