Aurinko paistoi tänään kappelille kävellessä. Tuntui keväiseltä, hieman kevyemmältä. Mietin miksi se tuntui jotenkin väärältä, luvattomalta. Aivan kuin surun syvyys olisi verrannollista itkuisiin silmiin, raskaaseen oloon. Mietin kuinka suuri suru Porvoossa pienen pojan kuoleman tähden on, minähän sentään ehdin tottua siihen että poika oli jo vuosia viikot poissa, usein leireillä viikonloputkin.

Ehdin huolehtia liikenteestä, flunssaepidemioista, kaveriporukan vapaa-ajanvietosta. Varautua kaikenlaiseen, tähän en koskaan.

Poika syntyi nopeasti, kivuttomasti. Oli helppo vauva, iloinen  ja terve lapsi. Murrosikä meni liki huomaamatta, olin suorastaan helpottunut kun edes vaatteista jossain vaiheessa rissasi ja sisaren kanssa tappeli.

Vaalit ja maan tulevaisuus, Natoon liittyminen tai sen vastustaminen ovat täysin menettäneet merkityksensä. Aikaisemmin pelkäsin mihin poika tulevaisuudessa joutuisi, nyt en jaksa murehtia, enää mistään. 

Hautajaiset alkavat nostaa paniikkia pintaan. Järjestelyt ja vaatteet ovat kunnossa, vieraslista elää koko ajan.

Tarkoitus oli hyvästellä vain lähimpien kesken, heistäkin kertyy jo 40 henkeä, pelkästä lähisuvusta. Ystävien tuloa emme halua kieltää, mutta mitä sanoa muille läheisille jotka kysyvät saisiko tulla?

Sisaren entinen mies, pojalle läheinen lapsena. Serkku Norjasta, lentoliput tilattu ja lomat järjestetty, läheinen hänkin. Suvun vanhin täti, liki mummo tyttärelle?

Haluaisin sanoa ei mutten voi.

Omat jäähyväiseni jätän sirottelemalla tuhkan tuuleen, pienen osan siitä. Yksin.

Tytär käy isänsä kanssa viemässä uurnan omaan metsään, joen rantaan istutettuun tammilehtoon. Lain mukaan kaiken sinne, mutta pienen osan vien omaan paikkaani. Olkoon laitonta, olkoon väärin, mutta tarvitsen tiedon että jossain on paikka vain minun surulleni, mennä silloin kun siltä tuntuu.