Noidat ruukkaa lennellä pääsiäisenä, minä perinteisesti töiden takia sitä ennen. Illalla koiraa lenkittäessä tuli tutusta Volvosta tarjous tienpäälle, lähikaupungin naistentansseihin.

Sanakin jo hirvittää mutta vielä hurjempaa on meno viikonloppuisin, jos amatöörinä kapakkaan haluaa niin viikolla vielä jotenkin säilyy usko ihmisyyteen. Suvaitsevaisuus on jossain vaiheessa vienyt homman ööveriksi, vai olenko vain pudonnut kehityksen kelkasta.

Musiikkia jota en kotona kuuntelisi- muutamaa vanhaa hyvää rokkia ja klassikkoa lukuunottamatta, tasa-arvoa jota en muuten kannattaisi tai kaupungin valoja joita en kaipaisi ollenkaan ei voi  käyttää syynä lähtöön. 

Tunnustan, siellä on iso peili joka on inhimillisempi kuin kotona, aina muutama tanssittaja joka saa minutkin uskomaan että osaan jotain, yleensä löytyy jokunen ihan järkeviä puhuva mies, ja tuleehan muutama kerta vuodessa testattua ripsivärin laatu sekä puhallettua pölyt kihartimesta.

Ja tottakai ,tanssiminenhan on hyvää irroittelua, mahdollisuus höllätä vähän pipoa ja kontrollia, antaa välillä mennä vain.

Jos mistä niin keski-ikäisten miesten kyvystä puhua elämästään olen yllättynyt. Kun pelin henki on tehty selväksi eli ettei mitään kosiomenoja kannata leikkiä, se kotikasvatus nääs, tulee melkein aina esiin mukava mies, ja sama tarina.

Reissuhommia, pitkää päivää, väsymystä, enää vähän unelmia jäljellä. Elämän reaaliteetit on hyväksytty, työmoraalia löytyy, mutta ei ketään kotoa odottamasta.

Lapset jääneet vähän vieraiksi, eikä oikein tiedetä miten niitä enää lähestyisi.

Aina jokunen metsämies joka innostuu saadessaan puhua itselleen läheisestä asiasta. Luonto se auttaa montaa miestä, tuo mukanaan porukan johon kuulua, paikan jossa päteä ja saada arvostusta.

Kiitos joulupukki niistä rakkolaastareista, mieli ja varpaat on taas hoidettu!