938288.jpg

Mitä olen tänään tehnyt? Nukkunut pitkään, lenkittänyt koirat ja raivaillut pihaa, kulkenut saappaat savessa viimeisiä kukkia ihaillen.

Miettinyt Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Hän kirjoittaa sisarensa itsemurhasta, vuodesta sen jälkeen. Sisaren, joka sairasti masennusta mutta tuntui jo selvinneen.

Ensin ajattelin että kirja kertoo täysin erilaisista ihmisistä kuin me, erilaisesta elämästä. Silti Härkönen kuvaa tunteiden vuoristorataa, jossittelua ja epäuskoa tapahtuneen äärellä hyvin tutuin tunnoin.

Löysin kirjasta muutaman lauseen, lohduttavan.

"Itsemurhapäätöksen tehnyt ihminen yleensä seestyy loppua kohti. Hän saa rauhan." Siksikö hän vaikutti niin tyyneltä ja rauhalliselta, nukkui hyvin? Pystyi salaamaan isältään edellisenäkin iltana ajatuksensa.

"Meidän viimeinen rakkaudentekomme sinua kohtaan on se, että me kestämme tämän, että me emme murru." Kannamme sen mitä sinä et jaksanut.

Härkönen lainasi myös Riitta Jalosta joka pohti että itsemurha on mahdollisesti ikävää oman itsen luo. Tätä samaa mietin jo heti silloin alussa. Oliko poika liian herkkä valitsemalleen uralle, joutuiko liikaa kamppailemaan ollakseen vahva johtajatyyppi.

Tuttu pappi, hän joka myös siunasi pojan, piti kokemuksiensa pohjalta armeijaa hyvin raskaana ja vaikeana työympäristönä. Me olimme silloin erimieltä, olihan poika niin vakuuttunut onnistuneesta ammatin valinnastaan. Mitä enemmän mietin sitä oikeammassa uskon että pappi oli. Tätä vahvistaa myös kirje jonka sain saman uran valinneelta nuorelta. Siitä lämmin kiitos.

Mutta missä on nykyään helppoa ja kevyttä? Missä pystyy säilyttämään herkkyytensä ja oman itsensä? Riittääkö helppo ja kevyt hänelle joka haluaa vaativammat polut kulkea, voiko siihenkään vain tyytyä?

938289.jpg