Aamuisin, kävellessäni yövuorosta kotiin, muistan kuin eilisen miten tasan kaksi vuotta sitten pysähdyin tähän kohtaan katselemaan peltoaukean yli. Väsyneenä mutta tyytyväisenä koska jaksoin tehdä viikonlopun tuplavuorot. Onnellisena, sillä kaikki elämässäni tuntui juuri sillä hetkellä olevan täysin oikein,  kohdallaan, hienosti suorastaan.

Kaunis, huurteisen kylmä aamu.

Nyt katson samaa maisemaa ja aina tällä kohtaa muistan sen saman hetken ja tunteen. Viimeisen kevyen, onnellisen aamun jolloin tuntui että kaikki on hyvin. 

Enkä voi olla ajattelematta että kun itse katselin nousevaa aurinkoa eli poika jo yötä, teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Sillä samalla hetkellä.

En itke enää aamuisin kotiin tullessani. En ainakaan usein.

Jos ensimmäisen vuoden aikana joskus mietin ja epäröin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä niin en enää. Niin paljon vaiettua murhetta, psyykkisiä sairauksia ja vastoinkäymisiä lähipiirissäkin on piiloteltu, ja aivan turhaan.

Ei meillekään kukaan kääntänyt selkäänsä, päinvastoin. Ja viimeistään sillä hetkellä kun näin pojan ystävät kunniavartiossa arkun ympärillä ajattelin ettei sillä ole mitään väliä miten hänen elämänsä päättyi.

Vain sillä on että hän eli.

Ehkä myös alusta lähtien halusin kertoa etteivät syynä itsemurhaan aina ole henkinen tai fyysinen sairaus, viina tai huumeet,  -  saattaa vain olla liian vahva ja vaativa itseään kohtaan. Väsyä liikaa. Ja samalla piilottaa ajatuksensa niin etteivät edes lähimmät ystävät aavista mitään.

Tai niinkuin poika kerran totesi, meidät kaikki on vain luotu ja rakennettu erilailla. 

Viimeinen kirja jonka hän pyysi hakemaan kirjastosta oli geenien perimä. Luen sen joskus, mutten ihan vielä.

Lainaan tähän tyttären sanoja, sillä hän kuvasi tätä talvea täysin samoin ajatuksin kuin itsellänikin on. Surun toista vuotta.

 "Olen miettinyt, että ehkä ollaan nyt sellaisessa "eheytysvaiheessa", missä kasaillaan elämää hiljaksiin siihen kuntoon että se jatkuu, ja ehkä taas pian tulee sellainen vaihe että pystyy ja haluaa kaivaa valokuvia esiin ja muistelemaan enemmillä sanoilla yhdessä."

Että se jatkuu. Kun on huomattu että jatkuuhan se. Ei samanlaisena, mutta jatkuu, hiljaksiin. Tulee uusi kevät, kesä, syntymäpäivä, joulu.

Uudet muistot vanhojen rinnalle. Uudet tavat viettää näitä päiviä.

Vasta syksyllä, loman aikoihin, väsymys alkoi pikku hiljaa hellittää. Ei se ollut mitään unettomuudesta tai masennuksesta johtuvaa väsymystä, surutyö vain vaati osansa.

En ole vieläkään lähellä entistä, sitä puuhakasta ja menevää ihmistä. Asioiden tärkeysjärjestys on vaihtunut, moni ennen tärkeä juttu menettänyt merkityksensä lähes kokonaan.

On vuoteen tottakai myös mahtunut paljon hienoja ja hyviä hetkiä, iloisia tapaamisia ja onnellisia uutisia.

Ja silti, jossain mukana kulki usein hienoinen surunväre, ajatus siitä ettei tätäkään voi enää pojalle kertoa, hänen kanssaan jakaa.

Toinenkin vuosi on näyttänyt kuinka arvaamaton ja julma elämä saattaa olla. Tuttavaperheen poika menehtyi nopeasti edenneeseen sairauteen, toisen pienokainen kuoli onnettomuudessa kotonaan.

Ei suru kysynyt heiltäkään lupaa saapua. Eivätkä he saaneet pitää lapsiaan edes niin kauan kuin itse sain.

En kysy enää miksi, en pojalta. Joskus vielä itseltäni. Miksi, miksi en, minkä tähden en.

Vaikka tiedän että paljon tärkeämpää olisi kysyä ne kysymykset ihmisiltä joita tapaan, jotka kulkevat vielä samaa matkaa.

Vuoden mittaan toki tulee vastaan juttuja joista sovittelee paloja kesken jääneeseen kuvaan. Ei keskeneräisyys silti enää haittaa.

Luin kuvauksen psykoosiin menemisestä, siitä miltä se tuntuu. Ajattelen että jotain vastaavaa tapahtui myös pojalle.

"Tuntuu kuin menemiseltä unen logiikalla toimivaan maailmaan josta paluureitti on kadonnut."

Yhä vahvemmin uskon että vaikka poika oli suunnitellut elämäänsä pitkälle eteenpäin, neuvotellut asuntolainasta ja tilannut työvaatteet,  kirjasarjan ja lehtiä, juuri sillä hetkellä paluureitti oli hävinnyt.

Tai hän oli liian väsynyt sen löytääkseen. Kun askel lopulliseen suuntaan oli otettu.

Ja mitä väliä silläkään oikeastaan enää on? Näin minä tänään ajattelen, kaksi vuotta hänen lähtönsä jälkeen. Runon kirjoittajaa en tiedä.

Sinä pitäisit

tästä auringossa välkkyvästä talvipäivästä.

Sokerihuurretuista puista.

Talitiaisten konsertista,

aavistuksesta kevättä.

Minä painan sydämeeni

kaikki mistä sinä pidit.

Ja kannan Sinua mukanani aina.

 

 

Kiitos kaikille mukana kulkeneille!