Siinä ne nököttivät, eteisen nurkassa, paikattuina ja vähän pölyisinä, kahdet navettasaappaat. Aina ne nähdessään Tertun valtasi alakulo. Navetta oli tyhjä, Matti poissa.

Ikänsä Terttu oli saappaissa kulkenut, navetan ja tuvan väliä, pelloilla ja marjametsissä. Tuntenut ne jalassaan itsensä väliin hyvinkin väsyneeksi, ainainen kiire niskassa ja huoli tuvassa odottavista lapsista kintereillä. Välillä taas hyvinkin onnelliseksi, katsellessaan keväisin laitumelle kirmaavia vasikoita tai orastuvaa viljapeltoa. Raukean tyytyväisenä kun viimeinenkin heinäkuorma oli saatu sisään, tai kantaessaan täyttä mustikkaämpäriä metsästä.

Raskaita olivat viimeiset vuodet olleet. Matti pyöri unettomana, manasi kuinka ennen riitti kun veti saappaat jalkaan ja käynnisti Valmetin, nyt piti täyttää sen seitsemän hakemusta, ilmoitusta ja tukilappua, pelätä tarkastajan tullessa oliko kaikki paperit oikein täytetty ja lohkot kohdillaan.

Saappaat jalassa se lähti sitten Matti, sitähän se oli joskus toivonutkin. Eipä vain arvannut kuinka aikaisin, olisi tässä sopinut yhdessä eläkepäiviä vietellä.

Lapset puistelivat päitään kun hän jatkajaa kyseli. Kuka hullu sitä nyt sitoisi itsensä seitsenpäiväiseen työviikkoon, isoon velkaan ja epävarmaan tulevaisuuteen. Eivät ne saappaita jalkaan vetäisi, mikä kun pikkukengissäkin leipä irtosi, helpommalla. Vieläkin muistellessa itketti, turhaako se kaikki työ oli ollutkin, turhaa raivaaminen ja rakentaminen.

Kujan päässä välähtivät auton valot. Mikä se nyt, iso auto?

Terttu juoksi, sydän jyskytti korvissa ja hiki valui, yöpaita läpsi sääriin. Ehti, viime tipassa ehti. Sinne menivät, roska-auton kitaan molempien saappaat, joutivat.

Mielen valtasi rauha. Ensi viikolla hän kävisi kirkolta uudet, vaikka punaiset. Hakisi naapurin Unskalta koiranpennun ja veisi sen metsään. Istuisi kivellä ja katselisi kun tuuli heiluttaisi männyn oksia. Kiireettä.