Työviikko paremmalla puolella, aikamoista kuhinaa ollutkin. Syksyn myötä on työpaikalle tulossa paljon muutoksia, naisille tyypilliseen tapaan niistä kaivetaan heti kaikki negatiivinen esiin ja päätellään ettei voi onnistua, ei sitten millään. Tähän tai tuohon en suostu ainakaan, ei voi toimia, ei. Toisaalta, ei kai ihan kaikkeen tarvitsekkaan suostua, vaan onko kenelläkään parempiakaan ehdotuksia tilalle?

Osansa kiireeseen ja levottomiin alkuöihin ovat tuoneet, harmillista tunnustaa, omaiset. Dementikkko-osastolla rauhallinen, kiireetön ja tasaisesti etenevä päivä olisi paras, ilta etenkin. On hienoa että omaiset käyvät, muistavat vanhuksiaan ja ovat kiinnostuneita hoidosta.

Mutta kuinka käytännössä jos yhdeksän vanhuksen iltatoimia junailee yksi hoitaja? Yrittää autella iltapesuissa, yöpuvun vaihdoissa, selvitellä useille omaisille lääkehoitoja ja kertoilla viikon kuulumisia. Toki erittäin hyvin ymmärrämme että menoa on jokaisella, mutta voisiko vierailuja jotenkin ajoittaa päiväaikaan tai alkuiltaan?  Miten sen kauniisti kertoisi, kuitenkin vanhusten kodista kyse.  Monesti ollaan mietitty että omaiset ovat usein neuvottomia dementoituneen vanhuksensa kanssa. On helpompaa seurustella henkilökunnan kanssa kuin kuunnella samat jutut ja kysymykset moneen kertaan, "niin kukas sie oikein olitkaan?". Tai ehkei omaisten kysymyksiin kukaan muukaan vastaa.

Niin tai näin, jokainen tietysti haluaisi parhaansa yrittää, väsyy kun ei siihen kykene. Miten se onkaan niin vaikeaa, tehdä vain parhaansa ja luottaa että sen on riitettävä.