Kulunut kesä oli kuulemma kurja. Ei minun mielestäni, vaan ihan sopivan lämmin. No, sateita tuli viljoja ja puutarhaa ajatellen väärään aikaan, mutta koskas ne oikeinkaan sattuvat?
Niinkuin nyt mennyt vapaaviikkokin, upeita, syksyisen aurinkoisia puolukkapäiviä.
Kaurapellot kahisevat kypsinä, vehnässä on juuri se oikean vaalea, puintiajan sävy.

Minun takapihalleni tuntui ainakin aurinko paistavan lähes joka päivä. Riittävän lämpimästi.

Olen monesti kertonut miten kuljemme isännän kanssa peräkanaa. Minä avaan ikkunat ja ovet, isäntä ne jupisten sulkee.
Minä olen syksyn lapsi, nautin viileästä, raikkaasta ilmasta ja tuulesta.
Isäntä pitää patterit aina päällä ja tuvan lämpöisenä.
Kuljen lyhythihaisessa kun toinen jo kiskoo villapaitaa päälle.
Me tarvitsemme kaksi kotia kun kompromisseihin emme kykene.
Tässäkään.
Ja silti, aina ailahtaa lämpimästi kun näemme.

Jossain mielen perukoilla. Jotenkin, ei siihen järjellistä selitystä löydy.

Ja jossain mielen perukoilla kulkee mukana muisto. Olen silitänyt ihoa josta lämpö oli jo kadonnut.
Eikä mikään voi tuntua sisällä kylmemmältä kuin ymmärtää ettei sitä mikään eikä kukaan takaisin saa.

Aurinko, kesä, lämpö.
Ainahan ne tulevat uudelleen, tai niiden luo matkustaa.
Villasukat voi vetää jalkaan, käpertyä viltin sisään.

Silloin kun palelee sisintä myöten ei niistä ole apua.

Ajasta on.

Naiivia, varmaan, toivoa nykymaailmassa että jokainen voisi säilyttää edes vähän lämpöä sisällään. Toisia varten, mutta myös itseään.

Kutsutaan sitä sitten sitten vaikka empatiaksi, inhimillisyydeksi tai vaikka ihmisyydeksi, ei sen niin väliä.

Lämpimiä syyspäiviä teille kaikille!