Niin nopeasti oli tilitoimiston omistaja kätelty, nimet papereissa ja kätelty uudelleen. Perunkirjoitus on nyt hoidettu. Maistraatti ja verovirasto jatkavat.

Tampereelta sain flunssan. Pakkanen, sade tai viima ei koskaan haittaa, koneellisen ilmastoinnin jälkeen pelkkä nieleminenkin sattuu. Näin käy aina.

Ääntä tuli kuitenkin sen verran että sain isälle kerrottua pojan ystävän viesteistä, siitä että meillä on nyt vastauksia moneen kysymykseen.

Se oli yllättävän helppoa, kuin ventovieraalle olisi puhunut. Vieraalle puhuessa pystyy pidättäytymään selkeästi asiassa, tuttujen ja läheisten kanssa tunteet sekoittuvat mukaan, usein liikaakin.

Ikäänkuin piste olisi viimein pantu myös sille suhteelle, kaikille niille tunteille joita joskus oli. Ei vihaa, ei inhoa, ei syyttelyä. Katsoin kuin vierasta, eläkeikää lähestyvää ihmistä. Vailla tarvetta loukata tai muistella menneitä.

Taitoin paperit laukkuun ja toivoin etten niitä rahoja koskaan näkisi. Ihan eri tarkoituksiin ne oli säästetty ja sijoitettu.

Muistin kuinka poika ensimmäisen tilin saatuaan, taisi olla vielä 15, antoi minulle kympin ja kehoitti ostamaan jäätelöt. Suurpiirteisesti heilautti kättään, saat pitää loput. Se oli hieno hetki, meille molemmille.

Ajoin marketille Alkoon. Ostin pullon rommia ja ajattelin että teen siitä totia, herään vasta kun äitienpäivä on ohi. Sitten muistin että diakoni on tulossa huomenna aamupäivällä, metsästysseuran sihteerin paperit ja vastuut siirtyvät minulle lauantaina.

Ehkä sen näin kuuluukin mennä, elämän jatkua. Kulkea polkua eteenpäin, välillä suoraa, välillä mutkittelevaa. Muistin miten poika kirjoitti onnesta.

"Onni ei ole mikään pysyvä olotila, usein vain häivähtävä hetki, väläys, erilaisten kokemusten, välillä hyvinkin tuskaisten, välissä."

Meidän hetkemme sentään kesti 24 vuotta.