Meitä vastaan, siskoa ja minua, tuli tuttu nainen. Juteltiin, tai me lähinnä kuuntelimme. Kyllä, myöntelin, kyllä minunkin pääni usein tuntuu siltä kuin olisi täynnä pumpulia. Ei se ole mitään vakavaa, ei se tarkoita että on pahasti sairas. Sitä vain joskus on pää kuin pumpulia. Ihan meillä kaikilla.

En minä hennonnut sanoa että ehkä ne uudet, vahvemmat lääkkeet vaikuttavat näin. En hennonnut kysyä että eikö se pumpuli kuitenkin ole parempi kuin ahdistus ja outona soivat äänet.

Kuule tiedätkö, hehkutti toinen tuttu. Sain työntää naapurin vauvan vaunuja, saan toistekin. Kävin kääntymässä Veksin pihatiellä, näki sekin miltä näyttäisi jos meillä olisi oma vauva.

En hennonnut kysyä uskoiko hän todella saavansa vielä joskus vauvan, tai Veksin. En hennonnut epäillä ikää tai sairautta esteeksi, en kysyä luikkiko Veksi taaskin piiloon hänet nähdessään.

Kaupan eteisen penkillä istui tuttu pappa. Touhuissaan hän kertoi miten pojan syystyöt olivat edistyneet hienosti, miten viljasta oli tullut hyvä sato ja kunnon hintakin kaurasta luvattu.

En hennonnut kysyä joko pojan auto oli hinattu takaisin tielle, tai paljonko promilleja tällä kertaa oli puhaltanut. En hennonnut kysyä miten käräjillä kävi, pääsikö tästä viimeisimmästä tappelusta ehdonalaisella enää.

Kotona heitin takin naulakkoon. Isäntä oli käsittänyt kaiken sovitun väärin ja suunnitellut omineen ties mitä. Mitä se oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään?

Epäröimättä annoin palautetta.
Kai se nyt aikuinen mies kesti totuuden kuulla?
Kai se nyt ymmärsi mikä oli mahdollista ja mikä taas ei takuulla onnistuisi?

Kyllähän minä sentään tiedän kuka on tarpeeksi kovanahkainen ja kuka taas ei, kyllähän minä tiedän kenelle puhua lempeästi ja kuka puolestaan vaatii suoraa puhetta.
Tiedän kenen pilvilinnoja ei ole syytä puhkoa ja kuka puolestaan on heti palautettava maan pinnalle.

Pikkujouluissa työkaverit kertoivat kuinka jouluvalmistelut etenivät, miten lapset perheineen sitten tulevat pyhinä, miten suloisia pienet lapsenlapset tonttulakeissaan varmasti ovat.
Kuuntelin hymyillen enkä kertonut että itse vaihdoin jouluyöt työvuoroiksi.
Myöntelin ja nyökyttelin, kyllä, miten ihanaa!
Vain hiljaa mielessäni ajattelin ettei joulu enää koskaan ole sama kuin pojan eläessä.
Enkä vielä osaa muunlaista rakentaa.

Ehkä joskus.

Kyllähän minä kauas näen, mutta lähelle?

Kyllähän minä tiedän, mutta aika vähän, oikeastaan.