Jälkeenpäin luulee ymmärtävänsä monta asiaa paremmin, olisi pitänyt tietää niin paljon enemmän, tehdä ja kasvattaakin ehkä erilailla.

Isäntä muutama päivä sitten muisteli mitä koulun johtaja oli hautajaisissa hänelle kertonut. Oli kuulemma siitä aikaisemminkin puhunut, en vain muistanut edes kuulleeni. Kuinka paljon muutakin on mennyt ohi, unohtunut, hävinnyt?

Johtajan mukaan hänenkin aikanaan on muutama vastaava tapaus käynyt, aina näin viimeisinä kuukausina, aina parhaimpien ryhmästä.

Miten olen kulkenut täysin tietämättömänä, käsittämättä ettei itsemurhan riski olekaan vain heillä joilla on ongelmia viinan, huumeiden, lääkkeiden, opiskelun tai ihmissuhteiden kanssa. Sitä ei välttämättä edellä mitenkään havaittava masennus, ei sairastelu eikä muun elämän laiminlyönti. 

Että yhtä lailla täytyisi kantaa huolta heistä jotka menestyvät, pärjäävät, ahkeroivat ja yrittävät, liiankin tunnollisesti. Mutta mistä sen toinen tietää missä on raja?

Tämän päivän Hesarissa tiedesivuilla oli hieno kirjoitus, aivoituksia otsikon alla Anna Rotkirch pohtii nykymenoa. Hän miettii sitä että moni vaatii itseltään liikaa, asettaa liian korkeat tavoitteet eikä osaa tulkita alakuloa tai lievää masennusta oikein. Hellittämisen ja tavoitteiden laskemisen sijaan piiskaa vain itseään enemmän.

Minna pohti kommentissaan pari päivää sitten miten murrosikäisiä, aikuistuvia lapsia sitten pitäisi kasvattaa?

Luulin tietäväni, en kai ollenkaan. Miten opettaa poikia säilyttämään herkkyys, haavoittuvuus, ne pehmeämmätkin puolet, ja samalla opettaa purkamaan tunteitaan, ennenkaikkea niitä negatiivisia. Mistä ne kaivetaan jollei niitä näy ulospäin? Miten opettaa tasaiselle ja rauhalliselle kaverille että joskus saattaa tulla niin paha olo ettei vetäytyminen ja hiljaisuus autakkaan.

Miten opettaa, jos lapsi on tottunut tottelemaan eikä ole oppinut asettamaan isän auktoriteettia kyseenalaiseksi, miten opettaa jos lapsi on päättänyt ettei vaikuta yhtään järkevältä huutaa ja raivota niinkuin äiti aikoinaan teki?

Luulin että rakastaminen, välittäminen ja läsnäoleminen riittävät. Ei kai muuta ollut antaakaan. Mutta osasinko ne oikein osoittaa?

En tiedä miksi tämä on ollut niin vaikea viikko. Flunssa hellittää, moni rästityö onkin hoitunut vaivattomasti alta pois, on lämmintä ja kaunista, silti itkettää.

Tytär löysi jostain tällaisen sanoituksen

"Kun taivas laulaa meidän sielussamme soi, kun taivas itkee lohdun helmet pisaroi. Kun taivas hymyilee meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi."