Täältä löysin uuden blogin joka kiinnostaa minua monestakin syystä.

"Kävin lukemassa blogistasi poikasi kuolemasta. Melkeinpä tekisi mieli arvata, että riittämättömyyden tunne on yksi keskeisimmistä ei-aivokemiallisista itsemurhan syistä.

Kyseessä lienee usein eräänlainen kierre. Kun ensin alkaa kunnianhimossaan asettaa itselleen tavoitteita, niin sen jälkeen lähiympäristö rupeaa tukemaan niitä. Tällöin tavoitteista tulee helposti vaatimuksia ja vaatimuksista vähitellen oman ihmisarvon mitta. Jos näitä tavoitteita yrittää jossain välissä lieventää, ei ympäristö välttämättä ymmärrä, että yksilön voimat ovat lopussa, vaan se yrittää tukea yksilöä tavoitteita kohti, koska kuvittelee tavoitteisiin pääsyn olevan yksilön tahto.

Sitä ei voi pitää kenenkään syynä. Se on vain epäonninen sattuma, monien muuttujien summa."
 
Sain luvan lainata tätä kommenttia blogiini.
 
Olen lakannut kysymästä päivittäin miksi, silti jokainen mielipide, selitys tai uusi näkökulma auttaa täydentämään kuvaa.
Miksi sitten haluan täydemmän kuvan?
Ehkä vain siksi että siten on helpompi jatkaa eteenpäin.
 
Minua on aina myös kiinnostanut miksi me ihmiset ajattelemme, arvotamme ja suhtaudumme asioihin niin tyystin eri tavoin.
Tottakai kasvatus ja ympäristö määrittelevät nämä asiat pitkälle, mutta ymmärtäessään edes vähän on paljon helpompi sietää ja hyväksyä erilaisuutta.
Tämä Urattoman blogi kertoo myös minulle täysin vieraasta ajatusmaailmasta, ehkä kuitenkin juuri siitä maailmasta johon poikakin oli astumassa.
Niistä arvoista nykymaailmassa joista minun ei itseni tarvitse piitata ollenkaan, olenhan kulkenut reitin kunnan vakivirasta yrittäjäksi, siivoojan kautta taas jakkupukuun ja sieltä sitten nykyiseen työhöni.
 
Ehkä se myös kertoo tarinaa siitä miten koskaan ei voi sivusta nähdä tai sanoa että sinullahan on kuitenkin paljon elämässäsi hyvin, riittävästi kaikkea millä jatkaa eteenpäin, sillä ei sitä toinen voi määritellä.
Ennen luulin etä voisi.
 
Työssäni osa asukkaista on dementikkoja, osa on sairastunut psyykkisesti jo nuorena.
Usein on melkein kiehtovaa seurata heidän ajatustensa kulkua.
Ymmärtäessään mistä käytös johtuu on myös paljon helpompi suhtautua siihen, löytää sanat jotka edes osin saavuttavat.
 
Ajattelin erilaisuutta myös äidin syntymäpäivillä.
Olen jo oppinut hyväksymään sen etteivät kaikki sisarukseni tule toimeen isännän kanssa.
Senkin, että syytä on sekä sysissä että sepissä.
Sekä tietysti sen että joko miesmakuni on täysin toivoton tai sitten kanssani tulevat toimeen vain vähän jääräpäisemmät miehet.
Ei se minua oikeastaan enää edes harmita, korkeintaan laukaisee päänsäryn.
 
Muuten olen näillä vapailla maistellut lisää mansikoita, etsinyt ensimmäiset mustikat, raivannut uudelleen kukkamaan vesiheinistä ja seurannut miten ruusut avaavat nuppujaan.
 
Isän kuolemasta tuli 8 vuotta.
Kävelin hautausmaalla, yhden uuden kummun ääressä oli polvillaan hyvin surullisen näköinen nuori mies.
Olisin halunnut lohduttaa häntä jotenkin, kertoa että jokainen päivä vie kuitenkin elämää eteenpäin.
Että aika auttaa, sittenkin.
En sanonut mitään sillä varmaan juuri sillä hetkellä se olisi kuulostanut täysin lattealta tai vaikealta uskoa, vain kuluneelta fraasilta.
 
En osannut sanoa enkä kertoa hänelle sitä samaa mitä haluaisin sanoa myös monelle täällä blogissaan surua läpikäyvälle.
Suuren rakkauden hinta on suuri suru.
Jonain päivänä pystyt kuitenkin ajattelemaan, kiitos että sain rakastaa, että sain elää hänen kanssaan.
Edes tämän matkan verran.
Suru syntyy kun rakkaus jää kodittomaksi.
Yhtenä päivänä huomaat että se on muuttunut osaksi sinua, talletettu muistoihin ja piiloon pinnan alle.
Se on löytänyt takaisin luoksesi.