Viimeinen yövuoro takana, pitkä loma edessä.
Parin viikon päästä käyn paikkaamassa muutaman vuoron sekä istun kaksi iltapäivää koulutuksessa, muuten vain olen.
Lomailen.

Koetan saada pääkopasta turhaa sälää pois, nyt sitä tursuilee niin etteivät tärkeätkään asiat mahdu enää sekaan.
Nimet hukkuvat, paperit katoavat, kirjaimet sekoavat.
Konepesuaineen paikka ei ole jääkaapissa eikä isännän avaimen taskussani. Varsinkin kun siellä on jo valmiiksi vara-avain.
Koirat onneksi pysyvät matkassa, ja osaavat edelläni kotiin.

Olen yrittänyt kommentoida useampaakin blogia, onnistumatta.
Odota hetki sanoo mato ja jatkaa pyörimistään.
Tai ehkä vikaa on tässä Firefoxissakin, eikä vain minussa.

Hanna Ekola on runoillut näin:
 

Surulla on aikansa

On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee
uusi aamu
ja miten jokaista syksyä
seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian opitusti,
ei liian itsestään selvästi.

Ei niin, etteikö se olisi totta,
hyvin totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aina aikansa,
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon
ennen kuin se itse jaksaa nousta siivilleen.

Ehkä onkin parempi, että
enemmän kuin puhumme valosta
olemme hänelle valona
enemmän kuin puhumme toivosta
olemme hänelle toivona
enemmän kuin kerromme ilosta
olemme hänelle ilona.

Ja ehkä näin
jonakin aamuna
hän itse saa nähdä,
että aurinko on herännyt
pitkän pimeän yön jälkeen.


Lähden tästä räpiköimään
Työkavereille, näille ilon, valon ja toivon tekijöille, toivottelen paljon jaksamista!

Minä pidän pitkästä , harmaan kirpeästä syksystä, mutta minunhan ei tarvitsekkaan raapata auton laseja aamupimeässä unisin silmin.