1045417.jpg

Meidän elämässämme harmaan keskeltä pilkahtaa jo usein valoa. Tuntuu autiolta, tyhjältä, silti meille jäi vielä paljon.

Osanottoni kaikkien niiden suruun joiden maailma eilen järkkyi.

Varmaankin omista kokemuksistani johtuen tunnen kuitenkin suurta myötätuntoa myös ampujan vanhempia ja läheisiä kohtaan, tietenkään mitenkään muiden surun syvyyttä väheksymättä.

He, sen lisäksi että menettivät lapsensa, joutuvat kohtaamaan sekä julkisuuden että kysymään itseltään miksi, miten en huomannut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Ja ennenkaikkea, mikä on minun osuuteni tähän? Kipeitä kysymyksiä joita ei voi paeta.

Kohtaamaan tuskan, syyllisyyden, toivottomuuden. Ja kaiken lehdistön, poliisin ja muiden uteliaiden kysymysten ja syytösten edessä.

Minun poikani, Myyrmannin pommin laukaissut poika, eilinen ammuskelija. Mitä heille tapahtui? Hiljaisia, rauhallisia, tunnollisia ja hyviä oppilaita. Lukivat historiaa, miettivät maailman kulkua ja mielettömyyttä, menettivät toivonsa sen suhteen.

Miten meistä kukaan ei huomannut mitään?

Me huomaamme vain häiriköivät, meluavat, mopolla yöuntamme häiritsevät nuoret. Heillä sentään on keinonsa kapinoida, purkaa oloaan ja paineitaan.

Kotiutuessani metsästä rapsutteli naapurin eläkepappa pihaa. Totesin ettei meillä näytä olevan lippua salossa. "En mie viittinny."

Viitsiä vai ei, puuttuakko vai antaako olla. Tätä mietin myös kun kuulin yhden suvun nuorukaisen kaahailusta ja puheista. Kynnykseni puuttua on nykyisin aika matala.

Ne kysymykset joita miettii kun on liian myöhäistä saada vastauksia ovat yhtä tuskaa.