Eilen ajelimme aamusta siskon kanssa Tampereelle. Tai sisko ajoi, minä torkuin vieressä. Hervannasta noukimme tyttären kyytiin ja pyörähdimme Nokialla.

No, itseasiassa se ei käynyt ihan noin helposti. Tai ehkä meidän reissumme kuuluvatkin mennä näin.

Joka tapauksessa, koskaan ei pitäisi luottaa huolettomaan heittoon että kyseessä on vain pikkukylä, ihan helppo sinne on löytää ja siellä asioida. Kartta aina kiireesti kassiin! Tosin vähän voi kyllä syyttää tietöitä sekä sitä että lähestyimme Nokiaa ehkä hieman oudosta suunnasta.

Takapenkki totesi vain tyynesti että nyt on koordinaatit pikkuisen hukassa, minä en saanut matkailuesitteen karttatekstistä mitään selvää (miksi ne painetaan niin pienellä räntillä?) - kun sellaisen viimein löysimme, kuskimme huokaili raskaasti ja liikennevaloissa pakettiauton kuljettaja rullasi ikkunansa alas kysyi hyvin huomaavaisesti että onkos teillä jotain ongelmia?

Perinnöllisyys on totisesti kumma juttu. Tyttären hermot eivät voi olla meiltä vanhemmilta, ehkä hän on sitten tullut puolet kummiinsa. Olikin aikoinaan kaukaa viisas valinta.

Maija sentään tyytyi vain pysähtymään parkissa taaksemme. Tytär puolestaan totesi ilme peruslukemilla kun kerroimme tulomatkasta että romanirouvat nyt näyttävät keskisormea liikenteessä muutenkin. Minä en nähnyt sitä kaistanvaihtoa sillä soittelin samalla vävyltä ajo-ohjeita. Sen jälkeen tytär tosin siirtyi itse rattiin.

Ehkä täällä maalla asumisessa rauhoittavinta onkin se että kaikki on jo tutusti ja turvallisesti paikoillaan, tuntuu kuin kaupungeissa myllättäisiin aina. Tuleeko siellä ikinä valmista?

Sisko osti hepeniä, tytär vaatteita, minä koirille tarvikkeita ja isännälle sukkia sun muuta. Eli onnistunut reissu kaikin puolin, ennenkaikkea mukavan yhdessäolon ansiosta.

Hämeenlinnan kohdalla itketti mennen tullen. Siellä pojalla oli työpaikka valmiina ja asuntokin alustavasti katsottu. En tiedä miksi on niin vaikea sanoa ääneen että välillä on vain niin kova ikävä.

Tai ehkei tarvitsekkaan, ehkä se on selvää kaikille muutenkin.