Meillä harrastettiin opiskelijavaihtoa jo vuosikymmeniä sitten. Kaupungissa asuvat, toisella kymmenellä olevat serkkupojat tulivat kesäksi maalle oppimaan työntekoa, tavoitteena varmaankin syksyksi parantuva opiskelumotivaatio. Meillä kun kaikki työt tehtiin vanhanaikaisen, verkkaisen kaavan mukaan, osa hevospelillä vielä pitkään traktorin oston jälkeenkin.

Mitä me sitten opiskelimme kaupungissa? Äidiltä en ole arvannut kysyä, epäilen hänen vastaavan että käytöstapoja ja ihmisten ilmoilla oloa.

No, yhtenä kesänä olin taas kaupungissa tädin luona. Täti leipoi usein, sinä päivänä mustikkapiirakkaa.

Vesi kielellä odotettiin piirakan jäähtymistä ja kahden kahveja, sitä ei mentykkään tädillä heti kuumiltaan maistelemaan.

Piirakka oli hyvää kuten kaikki muutkin tädin leipomukset. Ojensin kättäni ottaakseni lisää kun täti napakasti totesi että vain yksi pala jokaiselle.

Muistan vieläkin sen järkytyksen hetken. Mitä, eivätkö serkut saakkaan syödä mustikkapiirakkaa kuin yhden palan päivässä? Säälin heitä ihan vilpittömästi.

Meillä marjastivat äiti ja isä ahkerasti, ja metsäthän alkoivat melkein talon takaa. Vasta myöhemmin ymmärsin että neljän murrosikäisen pojan kanssa oli myös pakko laatia vähän erilaisia sääntöjä kuin neljän pienen tytön.

Ja vasta myöhemmin olen ajatellut että ehkä tähänkin pieneen hetkeen nojaa kokemus onnellisesta lapsuudesta. Rahaa meillä oli harvoin, sen puutteesta kuulimme usein. Mutta meillä oli jotain mitä lapsen mieli arvosti paljon enemmän.

Mielin määrin mustikkapiirakkaa.