Nuorempana olin aina ehdoton ja varma mielipiteissäni. En koskaan menisi naimisiin enkä hankkisi lapsia, elelisin vain leppoisasti kissojeni kanssa. Neljän nuoremman sisaruksen kaitseminen riitti, poikien kanssa saattoi kiipeillä puissa, pelailla ja olla kaveri muutoinkin.

No, nyt minulla on 5 koiraa, kuvia lapsista ympäri huushollia, on sekä entinen että nykyinen mies. Kaveruutta voi tosiaan olla monenlaista.

Eron varmistuessa vannoin että jos joskus vielä mieheen erehdyn niin sitten semmoiseen joka vain makaa sohvalla ja vastaa aina kyllä kultaseni. Ettei ainakaan ikinä enää menevää ja kylillä viihtyvää.

Minä makaan nyt sohvalla enkä usko koskaan kuulevani sanoja kyllä tai kultaseni.

Tätä miestä kun ehdottelivat nauroin ettei ikinä. En minä pidä partaisista, en ymmärrä mitään koirista tai hevosista, enkä metsästyksestä sitäkään vähää.

No, sitten tapasin. Ja aloin ymmärtää.

Kouluttauduin nuorena sosiaalialalle ja sain heti kunnan vakiviran, 10 vuoden jälkeen lasimaljakon ja tarpeekseni. Päätin etten enää ikinä edes harkitse paluuta alalle.

No, nyt on useampi vuosi vierähtänyt mummojen parissa. En edes harkitse muuta työtä.

Kun poika syntyi ajattelin etten koskaan voisi rakastaa ketään yhtä paljon. Paljosta riittää mainiosti jakaa kahdellekkin totesin kun tytär syntyi.

Ajattelin silloin etten koskaan unohtaisi mikä on maailmassa kaikkein tärkeintä, tai ketkä. Kenen onni kulkisi aina etusijalla.

Vähämpä tiesin. Työelämän houkuttelevista tarjouksista, vaikeasta avioliitosta, raastavasta erosta.

Olin mahdottoman ylpeä ja onnellinen kauniista, terveistä ja lahjakkaista lapsistani. Huolehdin ja varoittelin, varjelin ja pelkäsin, usein liikaakin.

En koskaan sitä mitä olisi pitänyt.

Ajattelin ylioppilasjuhlissa, katsellessani kuinka komea poikani painoi lakin päähänsä, ettei näin liikuttavaa hetkeä äitinä enää koskaan tule. Esikoisesta oli tulossa, tai oikeastaan jo tullutkin, aikuinen mies.

Hän lähtisi omille teilleen, veisi reppunsa mennessään. Joku muu herättäisi hänet tästä lähtien, huikkaisi huomenet ja heit.

Kuinka kauas, ja mille tielle, ikinä en olisi silloin uskonut.

Aikuinen mies, mutta silti aina minun pieni poikani. Siellä arkussakin, valkoisten liljojen ja punaisten ruusujen peittämänä.

On hetkiä joita ei unohda milloinkaan. Hetkiä, joihin ei koskaan osaa varautua ja joita ei ikinä toivoisi kohdalleen.

Hetkiä ja muistoja, kuvia joita ei enää ikinä tule uusia, eikä lisää. Olivat ne sitten ilon tai surun, naurun tai kyynelten täyttämiä.

Niistä en tule koskaan luopumaan.

Saatan jotain unohtaa, vanhana enemmänkin, mutta aina ne jossain mukana kulkevat.