Kesän ohjelmaan kuuluivat ampumarataharjoitukset, viikonloppuna kävin suorittamassa kokeen hirvijahtia varten. Neljä laukausta halkaisijaltaan 23 cm alueelle hirvikuvioon, etäisyyttä 75m ja aikaa 90s.
Mitään erityistä syytä ylpeilyyn ei ole vaikka koe läpi menikin.
Ammunta jos mikä opettaa nöyräksi. Teoriassa se on helppoa, käytännössä ei läheskään aina.
Kannustusta ja neuvoja onneksi satelee, varsinkin vanhoilta papoilta.

Riista.fi sivuilla on lisää sekä tietoa kokeesta että myös simulaattori jolla kokeillen selviää äkkiä miksi on syytä myös harjoitella ennen jahtiin lähtöä. Tosin siinä hirvi seisoo paikoillaan, luonnossa harvoin.

Eli samalla vähän lobbausta ampumaratojen puolesta, hyvät harjoittelupaikat ovat tarpeen.
Ettei käy kuin kunnassamme, perhe rakensi talon radan viereen ja alkoi välittömästi valittaa eri viranomaisille meluhaitoista.

Jos aihepiiri kiinnostaa enemmän löytyy näiltä sivuilta lisää tietoa, samoin eläinmuistipeli ja
metsästysaiheisia kysymyksiä

Koirien treenaus sen sijaan on alkanut hirvittää, kahdelta koiramieheltä ovat sudet jo vieneet koiran.
Lähimmät näköhavainnotkin ovat vain 20 km.n päästä.
Taidetaan käydä Esterin kanssa tämä syksy vain sienessä.

Pojan kuoleman jälkeen ajattelin että lopetan ampumisen heti jos se tuntuu pahalta.
Ei tuntunut, vaikkei kummoista harjoittelumotivaatiotakaan ollut.
Ehkä se myös johtui siitä että kävimme usein radalla yhdessä, hänhän oli saanut koulutuksen myös ammunnan opettamiseen ja ohjaamiseen.

Olen lukenut geeneistä, varhaislapsuuden merkityksestä, gradun tekemisen ja valmistumisen kynnyksellä puhkeavasta masennuksesta.
Tuskin olisin ymmärtänyt lukemani merkitystä vaikka aiheista olisi kirjoitettu aiemminkin.
Enhän löytänyt enkä osannut lukea muitakaan merkkejä tai enteitä.
Ei kukaan muukaan.

En voi enkä halua vihata tai kieltää aseita, ei syy ollut niissä.
Elämä se oli joka poikani haavoitti, ja miten sen voisi kieltää?