Viimeisen yövuoron jälkeen käytiin tämänvuotinen kehityskeskustelu. Pari arkkia kysymyksiä oli ennakolta mietittävänä, palautetta puolin ja toisin lisäksi paikan päällä. Yllättävin palaute, positiivinen sellainen, oli kasvanut rohkeus ottaa hankaliakin asioita esille, perustella omaa kantaa ja etsiä vaihtoehtoja.

Tämän piirteen itsessään mieltää helposti kiusalliseksi, pitikö nyt tähän tai tuohonkin puuttua, olla taas hieman eri mieltä tästäkin.

Samaa piirrettä itsessäni mietin kuunnellessani läheisiä, tuttuja tai työkavereita. Toinen etsii lohtua, myötätuntoa, silitystä, ei hankalia kysymyksiä tai toista näkökulmaa asioihin.

Entinen työkaveri haki jonkinlaista tunnustusta siitä että kesti ja hoivasi juopottelevaa ja väkivaltaista miestä, siitä että hankalina öinä kiikutti lapset naapuriin turvaan. Suuttui kun ehdotettiin eroa eikä tarjottukkaan sädekehää, sentään mies joutuisi täysin hunningolle jos hänkin jättäisi.

Kehityskeskustelusta rohkaistuneena soitin pojan kurssin johtajalle. Hän oli aikaisemmin soittaessaan pohtinut syytä sekä pojan että muutaman muun täysin yllättävään itsemurhaan. Vastauksia ei minullakaan paljoa ollut antaa. Mietimme miten tukea silloin kun epävarmuus ja epäonnistumisen pelko iskee, mitä silloin voi tehdä? Ei kai muuta kuin kertoa etteivät nämä tunteet ole mitenkään poikkeuksellisia, jokaisella meistä horjuu joskus usko itseen ja omiin valintoihin. Ei meistä kukaan aina onnistu, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen, ei vaatia itseltään liikaa. Rohkaista puhumaan, pohtimaan, miettimään vaihtoehtoja, silloinkin kun tuntuu ettei niitä ole. Miten tunnistaa pelko, kun vuosien koulutus on juuri henkistä vahvuutta korostanut, siihen kouluttanut.

Mitä tehdä silloin kun tuntuu ettei läheinen jaksa tai voi huonosti? Riittääkö että kuuntelee, tarjoaa ymmärrystä, myötätuntoa, silitystä? Vai onko joskus tarpeen kysyä myös niitä hankaliakin kysymyksiä?