Vapaaviikko takana, työyöt edessä. Ensimmäiset kanttarellit maisteltu, mustikoita pakastettu.
Äitihän se sieneen innosti, soitti metsästä ja kyseli tattien nimiä. Minä katsoin koneelta kuvia ja äiti luetteli tuntomerkkejä. Naurettiin että kait se täytyy mummulle seuraavaksi ostaa kamerakännykkä, hyödyntää tekniikkaa viimeisen päälle. On se kova mummu, yli 70 ikää ja pyörällä polkee pitkiä marja- ja sienireissuja, illalla humppaa päälle.
Sateessa hyttysparven ympäröimänä mietin ettei tässä paljon auta muiden harrastuksia arvostella, parin tunnin kiertelyn tuloksena pieni pussillinen sieniä. Vaan olivatpa herkullisia.

Tytärkin vietti nimipäiviä, sai nimensä isänäidin mukaan. Silloin, yli 20 vuotta sitten, eivät vanhat nimet vielä olleet muodissa. Monikin lähisukulainen kauhisteli nimivalintaa, mutta eipä Elli enää mikään harvinainen nimi ole.
Isän sairastaessa asuimme mamman kanssa samassa kodissa, yhdessä sukuloimme välillä viikkojakin Haminan seudulla ja mamman luota koulunkin aloitin.
Mamma oli lempeä kasvattaja, tuumi että ulkona juoksentelu ja serkkujen kanssa leikkiminen on tärkeämpää kuin läksyt, että ehtiihän ne myöhemminkin hoitaa.
Mamman kulmakammarista verhojen raosta seurattiin vanhempien serkkujen seurustelut ja kotiintulot, taidettiin muutamakin hellä hetki pilata liian innokkaalla tarkkailulla. Ei sen nukkumisen niin nuukaa, sanoi mamma, ennemminhän sitä komeita poikia katselee.
Mamma ehti täyttää 90, nauroi että joutaa jo hellittää kun sai lapset eläkkeelle eikä kukaan enää ole pitsipeittoa vaille, töppösiä ja kintaita piironginlaatikko täynnä.

Luulen että samaa elämäniloa ja asennetta on tyttäressäkin, kykyä nauttia pienistä ja arkisistakin asioista.
Ainakin tänä kesänä kaikki ilon hetken ovat tärkeitä, itku ja nauru lähekkäin.
Yhtä tärkeää kuin muistaa niin myös hetkeksi unohtaa.
Ehkä olemme kysyneet ja miettineet tarpeeksi miksi, ehkä on vain hyväksyttävä  ettei siihen tämän kummempia vastauksia löydy.
Ehkä meillä jokaisella on oikeus pitää jotain piilossa, vain omanamme, niin eläessä kuin kuoleman jälkeenkin.
Tekee se sitten muista kuinka kipeää tahansa.