Vapaaviikolla tuntuu että pitäisi ehtiä monenlaista. Yleensä suunnitellut työt ovat vain mukavaa vaihtelua, jo valoisuus itsessään virkistää. Tällä viikolla oli tarkoitus istuttaa peruna sekä kylvää kasvimaa. Luonto järjesti vain niin runsaasti vettä ettei pellolle ole muutamaan päivään menemistä.

Koirakoulussa pentujen kanssa sentään kävimme. Joka kerran taluttajia katsellessani mietin miten eläimelle on niin paljon helpompaa, luonnollisempaa, puhua lempeästi, kärsivällisesti ja kauniisti. Samanlaista huomiota, kehumista, kiireettömyyttä kun edes sen tunnin viikossa suuntaisi toiseen. Miten se on välillä niin vaikeaa?

Halusin tänä iltana ja yönä olla yksin, jäädä omaan kotiin nukkumaan. Sitä isännän on joskus vaikea ymmärtää. Hän nukahtaa aina ennen minua, on jo töissään ja touhuissaan aamulla kun herään. Tuhisen, kääntelehdin, herään aamuyöstä koirien kanssa ulos, tuuletan huoneen liian viileäksi. Silti hänestä on kurjaa jos jään tänne. En käsitä.

 Koiran kanssa kävelimme hitaan iltalenkin, liki täyden kuun alla. Hiljaisen kirkonkylän parhaita puolia, voi vain vetäistä jotain yöpaidan päälle ja  nauttia vehreydestä. Ei ääniä, ei liikennettä, valo vielä muutamassa ikkunassa.

Sateen jäljiltä kielo, sireeni ja pihlaja tuoksuivat, jossain kaukana kukkui käki. Vanhenemisen hyviin puoliin kuuluu se etteivät ne enää herätä kuin häivähdyksen haikeutta tai kaipuuta muualle, niistä malttaa vain nauttia.

Haikeutta tunsin siivotessani vaatehuonetta. Kolme kuukautta pojan vaatteet ovat olleet liki koskematta, nyt lajittelin niitä hyllyille ja pois laitettaviksi. Hieman tuttua tuoksua vielä, miten sen kestävät vanhemmat jotka menettävät pienen lapsen? Sitä ajattelin taas kerran kun luin lehdestä pienestä hukkuneesta lapsesta.

Kumpa heillä olisi auttavia ja tukevia ihmisiä ympärillään, lohtua ja myötäkulkijoita. Minä löydän niitä täältä.