Moni on kysynyt minulta jälkeenpäin miten olisi voinut auttaa, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä kun äkillinen kuolema kohtaa ystävää tai läheistä. Miten löytää oikeat sanat, mistä tietää onko parempi tulla käymään vai antaa ajan hieman kulua.

Ei minulla mitään yleispäteviä vastauksia ole, jokainen kokee ja elää surun omalla laillaan. Voin vain kertoa mikä toi minulle, tai meille tyttären kanssa, lohtua.

Muistan aina hautaustoimistoajoilta vanhan leskeksi jääneen rouvan sanat. "Kaikki tuovat valkoisia kukkia, itkevät ja surevat osaani. Voi kun joku olisi tuonut myös muitakin, tuonut toivoa että tästä selviää, että elämä kaikesta huolimatta jatkuu."

Mutta miten lapsensa menettäneelle tämän sanoisi? En minäkään tiedä, tiedän vain että toivo ja usko elämän jatkumiseen täytyy jostain löytää.

Sitä on turha jäädä empimään löytääkö juuri oikeita sanoja, tärkeintä on osoittaa että olen käytettävissä, ymmärrän surusi, otan osaa. Otan osaa, monen mielestä tyhjiä sanoja. Mutta jokainen meistä kuitenkin ymmärtää mitä niillä halutaan kertoa.

Lämmöllä itse ajattelen työkavereitani joista moni laittoi tekstiviestin. Muutama sana, tieto siitä että toinen on tavoitettavissa jos tarve puhua tulee.

Saimme uskomattoman paljon kukkia ja osanottokortteja. Arvostan sitä paljon. Yhden tuttavan sanoin "halusin muistaa teitä mutta jättää myös teille aikaa levätä."

Surun kohdatessa ihmisestä saa tulla itsekäs, hän saa tavata ja kohdata muita juuri sen verran kuin kulloinkin jaksaa. Oli hienoa että niin moni rohkeni tulla käymään, mutta itsekkäästi toivoin että olisi myös ymmärtänyt ettemme jaksa seurustella tuntikausia. Ei meitä sillä hetkellä kiinnostanut kuinka monta vastaavaa tapahtumaa vieras tiesi, eivät hänen tuttaviensa sairaudet tai tapaturmat.

Ymmärrän oikein hyvin että moni kokee itsekkin silloin niin vaikeita tunteita ettei voi olla purkamatta ahdistustaan. Ehkä jopa ajattelee tiedon siitä että muillakin on vaikeaa lohduttavan. Silti toivoisin että näitä tunteita voisi käsitellä muualla kuin surutalossa.

Sanoja ei aina tarvita. Muutaman tutun lyhyt halaus, katse, rohkaiseva kosketus jäi pitkäksi aikaa mieleen.

Yllättävintä ja ehkä loukkaavinta oli kuinka monen silmissä muuttui näkymättömäksi. Ymmärrän ettei kohtaaminen ollut välttämättä helppoa, mutta normaali tervehdys olisi riittänyt. Tulin ihan järjettömän iloiseksi kun lähikaupan myyjistä yksi sentään tervehti, jutteli ja hymyili ihan kuin ennenkin. 

Hautajaisvaatteiden osto ei ollut helppoa, mutta helpotus oli ettei kukaan tuntenut kaupungissa meitä. Että saattoi puhua ihan tavallisista asioista, että meille puhuttiin ihan normaalisti. Ettemme olleet mitään kummajaisia.

Meidän maailmamme oli suistunut radaltaan, oli lohdullista nähdä että jossain se kulki kuitenkin kuin ennenkin.  

Yhden pojan ystävän lähdettyä tajusin etten ollut kunnolla edes pukeutunut. Hän ei siitä välittänyt, ymmärsi ettei sille tai tarjoilulle liiennyt meiltä ajatuksia tai voimia. Hän istui hetken ja muisteli kanssamme poikaa. Sillä jokainen uusi muisto, uusi tarina, tuntui lahjalta.

Lohdullisin oli tyttären lapsuusystävä. Hänen elämäniloaan, optimismiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan oli hyvä kuunnella. Hän toi tuulahduksen toivoa ja iloa meille. Ensin itkettiin, sitten naurettiin.

Jälkeenpäin olemme miettineet miksi helpointa on ollut puhua niiden kanssa jotka eivät poikaa tunteneet. Totesimme että heidän surustaan ja tunteistaan meidän ei tarvinnut välittää, heidän katseestaan ottaa vastaan samaa tuskaa kuin omastamme. Tyttären sanoin, että joku uskaltaa kysyä, suoraan mutta yhtään ahdistelematta, se tuntuu hyvältä.  

En ole uskonnollinen ihminen, poika itse ei kuulunut kirkkoon. Silti suurimman lohdun heti tapahtuneen jälkeen saimme naapurissa asuvalta papilta. Hän toi paketin nenäliinoja, istui keittiöömme ja antoi meille aikaa ja tilaa. Hiljaisuutta ja mahdollisuuden puhua. Hän antoi meille läsnäoloaan.

Sillä se lohduttaa kuitenkin eniten, läsnäolo. Jo tieto siitä  ettei ole yksin riittää. Siksi kiitän samalla kaikkia teitä, mukana kulkeneita.

Kiitos lohdusta.