Lämmintä, suorastaan hellettä, on riittänyt. Metsässä sammal on rutikuivaa ja tiet pöllyävät. Muutama pilvi käy silloin tällöin näyttäytymässä, tuulikin saattaa enteillä vettä, mutta kohta aurinko taas porottaa pilvettömältä taivaalta.

Varsinkin tänään tuntuu että paloautojen pillit soivat yhtenään.

Nauttisin säästä vieläkin enemmän jolleivät viljat ja muukin luonto näyttäisi niin surkeilta. Olen tosiaan alkanut ymmärtää tämän kesällä lomailun idean. Kesä maalla on aina kiireinen ja työtä täynnä, siksi tuntuu kuin vasta syksyllä malttaisi kunnolla pysähtyäkkin. Loma loka-marraskuussa on aina ollut onnistunut valinta.

Joko olen nyt vanhettunut, tai sitten alkanut oppia. Kävelemään hitaammin, pysähtelemään, olemaan jouten - jopa paikoillani.

Koirat ainakin nauttivat lomastani, ja tuntuu että isäntäkin. Tai ehkä kaikista on vain mukavaa kun ruokahuolto kerrankin toimii.

Aluksi olin puhtia täynnä ja tein rästihommat pois. Toki niitä vieläkin on, mutta ei mitään silmissä pyörivää, semmoista helposti unohdettavaa vain.

Osasin jo varautua alakuloon joka valtaa mielen loman alkupuolella. Silloin kun unirästit on nukuttu, siinä vaiheessa kun pysähtyy miettimään että mitähän seuraavaksi.

Ei se oikeastaan enää surua ollut, tai ehkä sitäkin. Haikeutta menneiden kesien muistojen myötä, tarvetta olla yksin ja hiljaa niitä pyöritellen.

Muutaman metsäpäivän, ja syrjäisillä metsäteillä koirien kanssa kuljetun illan jälkeen helpotti. Kanttarelleja kourallinen, vattuja kupillinen. Mustikoita sentään ämpärillinen.

Mieli oli asettunut jälleen uomiinsa, menneet, ja menetetty, hyvästelty taas kerran.

Leivoin kurpitsakakkuja, keitin mehua takapihan marjoista, kaivoin taulut ja kiväärin kaapista. Niitä loppukesän vakiojuttuja.

Elokuu on alkanut oikein hyvin!