Viikonloppu kului mustikkametsässä, ensimmäisillä rinteillä jo poimintakypsiä. Yllättävän vähän hyttysiä tai muitakaan mäkäräisiä vaikka ilma oli tyyni ja aamut pilvisiä. Mustikkatalkkunaa parempaa ei olekkaan.

Ampumaradalla kävimme myös, vähän myöhäiseen harjoituskauden alku jäi. Etukäteen mietin miltä tuntuu ottaa oma kivääri käteen, että jätän sovinnolla tältä syksyltä jos tuntuu pahalta. Tutulta se vuosien rutiinin jälkeen tuntui, tuntuma oli tallella, osui niinkuin pitikin.

Lehdessä oli selostus uudesta aselaista. Mietin miltä pojan isästä tuntuu katsoa vanhoja perintöaseitaan, onko niitä enää säilyttänytkään. En ole kysynyt, mikään ei enää siitä muuttuisi. Pojalla luvat kaikkiin, koulutuksen ja harrastuksen kautta ne oli helppo saada.

Diakoni kävi tänään. Ennen puhuttiin diakonissoista, mikä sitten ero lieneekään. Vaikeamman viikon jälkeen epäilin käyntiä raskaaksi, yllättäen tuntuikin helpolta ja kevyeltä. Ehkä hän löysi juuri oikeat sanat, ehkä olemme jo tavanneet niin monta kertaa ettei sanoilla niin väliäkään.

Hän heitti ajatuksen siitä miksi lähimmilleen on vaikeinta kertoa tunteistaan ja peloistaan, miksi poika pystyi ne vain tarpeeksi kaukaiselle ystävälle ilmaisemaan. Meillä jokaisella on oma roolimme ja kuvamme jota muiden seurassa pidämme, vaikutelma jonka haluamme antaa. Siitä irtautuminen ja sen muuttaminen ei ole helppoa. Ehkä samaa tarkoitetaan kun puhutaan liiasta kiltteydestä tai vahvuuteen kompastumisesta. Me haluamme ja uskomme että meistä pidetään sen kuvan tähden jonka olemme itsestämme muille antaneet. Pelkäämme mitä seuraa jos sen murtaa tai muuttaa.

Ehkä siksi vieraammalle on helpompaa puhua, tänne helpompi kirjoittaa. Kenelläkään ei ole valmista kuvaa toisesta, ei odotuksia siitä miten elämäänsä pitäisi elää.

Nämä, omat terapeuttini, odottavat päivittäistä lenkkiä, ruokaa ja rapsutuksia. Ne huolehtivat että päivissä pysyy jokin tolkku ja järjestys.

723297.jpg