Hautausmaata valaisi viikonloppuna kynttilämeri, aamulla lehden etusivu muistutti: muista isää. Olen muistanut, viime yönä katselin kuuta ja löysin viimeinkin sanat kertoa kuuden vuoden takaisesta matkasta, viimeisestä yhteisestä.

Se oli surkea kesä, sateita, ukkoskuuroja, murhetta. Yhtenä poutapäivänä isä pyöräili pitäjän ympäri, toisena soitti ja kysyi löytyisikö keneltäkään nitroja. Pari viikkoa ja Meilahdesta soitettiin ettei leikkaus onnistunutkaan.

Heinäkuussa koko Suomi lomailee. Sijaisia, epätietoisuutta aikatauluista, odotusta. Imuroin viideltä aamulla ja odotin, unta, ihmettä, puhelua.

Viimein sateisena aamuna hautaustoimiston edestä kyytiin, kuskin käsi oli nihkeä. Keski-ikäinen, laiha pieni mies, hermostunut.

Alkumatka ajettiin hiljaa, kuski ryki ja yritti keksiä sanottavaa. "Avaa vain radio, ei se häiritse". Parempi sekin kuin vastailla tyhjänpäiväisiä. Tuntui kuin jokainen kappale olisi kertonut vain menetyksestä, ikävästä, murheesta ja epätoivosta.

Kuski sammutti radion ja alkoi kertoa elämästään. Kertoi matkasta jonka lopulta sai vaimon kanssa tehtyä, kappeleita, kirkkoja, museoita. Kertoi vaimostaan joka kotona pelkäsi ylikaiken korkeita paikkoja, karttoi niitä. Siellä kiipesi murenevia, huojuvia portaita aina ylemmäs ja ylemmäs, kappelin katonrajaan asti. Silloin hänkin päätti kiivetä takaisin, laman tiputtama jo luovuttanut mies. Päätti että jossain on hänellekkin vielä työpaikka, uusi mahdollisuus. Tämä oli ensimmäinen kerta yksin asiakkaan kanssa reissussa, ensimmäinen pitempi keikka. Hänelle kovin tärkeä, siksi häntä niin hermostutti. Koeaika menossa.

Helsinkiä lähestyttäessä hiljenimme, ruutupaperille oli piirretty ajo-ohjeet oikeuslääketieteelliseen. Käännös, toinen, kolmas. Sataa tihuutti, hiljaista katua ympäröivät vanhat kerrostalot, mäki päättyi umpikujaan. Kummallakaan ei aavistustakaan missä oltiin.

"Soita sinne toimistoon ja kysy". Ei kuski uskaltanut, ymmärsin kyllä koska tunsin tomeran naisen ja arvasin ripityksen alkavan heti. Harvat ohikulkijat väistivät, viimein postinjakaja uskalsi pysähtyä kohdalle. "Voi kun minäkin olen vasta kaupunkiin muuttanut, tunnen vain tämän jakoalueen eikä se täällä ainakaan ole."

"Soita sinne ja kysy miten teille tullaan, kerro missä nyt ollaan, jos joku osaisi neuvoa". Viimein joku osasi. Muistan raitiovaunun kuljettajan kauhistuneen ilmeen, muutama sentti varaa jäi kun kuski kieppasi edestä ympäri. Mutta ei se enää missään tuntunut, poliisiauto perässä ajoimme lopulta oikeasta portista sisään. 

Vanha, kumara patologi ohjasi minut pieneen odotustilaan, vei jännittyneen näköisen kuskin mennessään.

Tuska kiristi vanteena päätä ja rintaa, koko talo tuntui huokuvan epätoivoa. Ei se ollut ääni, vain sanat jotka soivat päässä. Viimeinkin tulit hakemaan minut kotiin. Lähdetään, mennään jo.

En muista kuin kynttilän, en paitaa,en peittoa tai verhoilua, en voinut katsoa enkä olla katsomatta. Isä oli jo muuttanut muistoihin ja sydämeen, kulkemaan mukana.

Olimme aikataulusta toista tuntia myöhässä, hikinen ja hätäinen kuski pamautti peräluukun kiinni niin että arkun päätyristit katkesivat. Patologi katsoi minua pitkään, etsi sanoja. Ne silmät olivat nähneet pahempaakin, väsyneet jo näkemään surua ja tuskaa. Siihen pihalle jäi katsomaan jälkeemme.

Moottoritielle päästyämme kuski vilkuili kelloa. Minä muistin isän kulkupelit, traktorin vuotavan syylärin, ravikärrien puhjenneen renkaan, paikatut saappaat kun uusiin ei aina ollut varaa. Autoa ei ikinä ollut, ei korttiakaan. Oli ensin sota, sitten pulaa kaikesta, vakava sairaus. Nyt oli alla moottoritie, uusi mersu, kuljettaja puku päällä. "Anna mennä, aja niin kovaa kuin haluat".

Ja kovaa mentiin. Lippu liehui komeasti, vesi lensi auton sivuilla, ohituskaistaa pitkin lähes koko moottoritie. 

Kappelilla löytyi autosta kyllä vararistejä, vaan ruuvin tynkiä ei saatu irti millään. Kuski ei uskaltanut soittaa toimistolle joten lainasin puhelinta, soitin isännälle. "Tule tänne kappelille, äkkiä, me ei saada arkkua korjattua". Puhelimessa oli pitkään hiljaista. "Tule nyt vain äkkiä ja työkalupakki mukaan". Isäntä tuli, nousi varovasti autosta ja katseli meitä empien. Toimen miehenä ymmärsi kyllä heti mikä oli ongelma kun lähemmäs uskaltautui. Siksi laatikossani on kaksi katkennutta ristiä, ettette sitten joskus ihmettele.

Onneksi jäi vielä auttamaan, sillä uuden kappelin oven lukko oli jumissa, kauan tehtiin töitä että aukeni.

Aurinko pilkisti pilvien lomasta, puiden latvat humisivat ja tuntui kuin isä olisi sieltä iskenyt silmää. Vilkuttanut meille, hieman haikeasti. Silloin uskoin siihen mitä sieluksi kutsutaan.

Kättelin kuskin ja kiitin matkasta. En tiedä mihin päätyi, en ole enää tavannut.

Kävelin tihkusateessa kotiin. Postilaatikossa oli adressi, isän vanha ystävä tuonut. "Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajoilla ajattomuuden". Hän tiesi, tiesi juuri oikeat sanat.

Miten hartaasti toivoinkaan että isäkin olisi tiennyt, tiennyt ne sanat joita emme ehtineet sanoa -"olet niin rakas meille".