Voi mahdoton miten aika rientää! Ensin 3 työjaksoa niin että välissä oli aina vain yksi vapaa (en muuten enää ikinä suostu samaan tahtiin, on sitten sijaisia tai ei),  välissä äidin syntymäpäivät ja nyt viikonloppuna ne kauan odotetut tyttären häät.

Näin jälkeenpäin voin tunnustaa että näin niistä koko kesän painajaisia. Tai en niinkään häistä, vaan että jotain kamala tapahtuu ennen niitä. Pari viimeistä viikkoa päänsärky oli mahdoton, mutta sekin hävisi hääpäivän aamuna. Vaikkei oikeastaan uskoisi, niin pitkään valvoimme toisen anopin ja muutaman muun sukulaisen kanssa perjantai-iltana kuohujuomaa maistellen.

Miksi sitä oli meitä varten hankittu ei oikein selvinnyt, vai liekö liennytykseksi nykyisten ja entisten aviopuolisoiden välille. Niin tai näin, ex-miehelläni on aina ollut sentään loistava naismaku.

Ne, joita ei häähehkutus kiinnosta, voivatkin lopettaa tähän. En nimittäin millään malta olla kertomatta miten ihanat häät ne olivat, morsiamesta puhumattakaan.

Torstain siis nukuin, säilöin ja pakkasin, perjantai-illan väkersin apuna kukka-asetelmia. Aika mukavaa että kasvattamiani kukkia kelpasi niihin.

Itse juhlapaikka oli järven rannalla, leirikeskus jossa järjestetään paljon juhlia ja jonne mahtui majoittumaan laajempikin suku. Näin kauniiksi sen koristelivat tytär ystävineen ja eksän nykyinen. Huh, mikä ilmaus, mutten kehtaa nimeäkään luvatta käyttää.

Muutaman sängyssä pyörityn tunnin jälkeen kello soi ihan liian aikaisin. Onneksi järvi oli vieressä, aamu-uinti piristi ihanasti. Tytär haettiin toisen anopin kanssa kyytiin ja suunnattiin Tampereelle.

Meille anopeille oli myös varattu kampaamoajat, ja uskokaa tai älkää, ajat meikkaukseen! Aikaa meni, mutta ihmeitä ne tytöt kyllä tekivät. En ole meikannut vuosiin ( vai vuosikymmeneen?), joten pyysin toisten yllytyksestä huolimatta semmoista meikkiä josta ei edes huomaa että mitään on laitettu.

Valitettavasti velipojan kuvat ennen, jälkeen ja sunnuntai-aamuna (pääsi yllättämään) paljastivat totuuden. Kyllä ero oli melkoinen. No, oli siinä välissä juhlittu, tanssittu ja saunottu, uitu kuutamossa ja sukellettu moneen kertaan loputkin kiharat pois. Nukkuminenkin taisi jäädä väliin, tai ainakin vähiin.

Omista kiharoistani ei löytynyt julkaistavaa kuvaa, nämä ovat tyttären. Ja kaikki hiukset ihan omia.

Kampaajan jälkeen oli vielä haettava sormukset. Kaiverruksien piti olla valmiita maanantaiksi, vaan eivätpä olleetkaan. Minulla oli varoiksi mukana isoäidin sormus, olisi edes joku rinkula jos niitä ei vieläkään saisi. Kello raksutti, ja sormuksia etsittiin kuumeisesti ympäri myymälää ennenkuin ne löytyivät.

Kaksi tuntia vihkimiseen, niistä toinen menisi ajomatkaan leirikeskukseen jossa hääpuku oli, ja aikaa oli varattava kirkkoon ajoonkin. Jäätelöt ehdittiin onneksi syödä kaupungissa autolle kävellessä, eikun hölkätessä. Aikataulun paukkuminen ei suinkaan johtunut  siitä että meidän restauroinnissamme oli mennyt niin pitkään, tyttären meikki vain tehtiin hartaasti, huolella ja ajan kanssa. Hiuksien kihartaminenkin vei yllättävän pitkään. Lopputulos oli kyllä upea.

Tyttären anoppi ajoi, onneksi on kotoisin samalta paikkakunnalta kuin yksi kuuluisa rallikuskikin. Minä soittelin hääpaikalle pikkuveljelle joka toimi siellä huoltovastaavana. Tilasin kahvit valmiiksi ja kimput ja vieheet esille. Vaikka veli onkin kova kalamies ei jostain syystä ymmärtänyt mitään -  vaikka selvitin heittokimpun ja morsiustyttöjen kimppujen erotkin hääkimppuun verrattuna. Älysi sentään lykätä kännykän eteenpäin ettei meidän tarvinnut enää kiertää kylmiöiden kautta.

Kaasolla oli onneksi rautaiset hermot ja näppärät sormet. Minä unohdin kokonaan hermoilla sitä osaanko pitkästä aikaa kävellä korkeilla koroilla, toinen anoppi sitä saako sukkahousut ehjänä jalkoihin.

Uskokaa tai älkää, meille jäi vielä vartti aikaa komentaa väki valmiiksi kirkkoon, ja ehdittiin itsekin penkkiin ennen häämarssia. Josta en muuten muista mitään, seurasin vain hääparia.

Papin puhe oli aika erikoinen, vanhanaikainen sanoi moni. No, eläkkeellähän hän taisi virallisesti ollakin. Mutta tuskin kenenkään silmät pysyivät  kuivina iki-ihanan lauluesityksen aikana. Miten joku osaakin laulaa niin kauniisti ja koskettavasti!

Eli kaikki kannattaa tosiaan jättää viime tippaan, niinkuin oman puheenikin kirjoittaminen. Koko työjakson keskityin vain jaksamaan yövuorot, ajattelin että kirjoitan kaiken koirien lenkityksillä mietityn valmiiksi torstaina. Jossain siinä säilönnän ja pakkaamisen välissä, ja opettelen perjantaina ajomatkalla.

Kun viimein sain puheen valmiiksi ja tulostuskuntoon onnistuin hävittämään sen. Minne lie lentänyt. Muutaman muistisanan kirjoitin paperille, mutta onnistuin illalla juhlapaikalla kukkaroskia siivotessani hukkaamaan lukulasini. Minne lie joutuneet. Jäivät ne muistisanatkin kertaamatta, ajomatka meni vain velipojan ja sydänkäpysensä (ilmaus veljen) kanssa jutellessa ja maisemia ihaillessa.

Ja sitten me tosiaan joimme sitä kuohuvaa ja ihmettelimme missä välissä lapset oikein aikuistuivat, ja joko meitäkin voisi sellaisiksi kutsua.

Ruoka oli hyvää, kakku oli hyvää, tunnelma oli mahtava ja hääpari ihana. Ohjelmana muutama puhe, kaikki juuri sopivan mittaisia ja omalla laillaan koskettavia. En ole ihan varma mitä puhuin, mutta ainakin monta halausta sain puheeni jälkeen. Me anopit pidimme vielä pienen kuvaesityksen lastemme vaiheista, hääväellä oli kuvista omat muistonsa. Hääparin ystävät lisäsivät muutaman oman kuvansa tarinoineen loppuun.

Häävalssi oli kuulemma sekin harjoiteltu vasta edellisenä iltana, mutten oikein usko. Niin kauniisti se meni. On ihan pakko laittaa yksi kuva, tuskin siitä ketään tunnistaa. Ja toki poistan sen jos kommenttia siitä tulee. Mutta niin kaunista ja koskettavaa valssia en ole ennen nähnyt, en paria joka ei näyttänyt jännittävän, eikä näkevän kuin toisensa.

Ja voi kuinka me kaikki äidit ja tädit tanssimme!

Jaa no, eivät ehkä ihan kaikki, eikä tietysti koko iltaa. Mutta juuri sen verran että muistin miten mukavaa se on, ja jotenkin vasta nyt tuntui vuosien jälkeen oikealta. Vasta nyt uskalsin ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen heittäytyä musiikin mukaan, luottaa siihen että ilo oli paljon surua vahvempaa.

Siinä vaiheessa kun täysikuu nousi taivaalle ja me siirryimme rantasaunalle olivat kameran patterit jo tyhjät. Uimme kuutamossa, pitkään.

Aamulla heräsin kuudelta. Uimaan, kahvittelemaan velipojan ja tyttären apen kanssa, siivoamaan juhlapaikkaa ja kasaamaan koristeita pois.. Ja ihan vilpittömästi voin todeta olleeni väsynyt mutta ikionnellinen.

Jaa, miksi jo kuudelta? Ei vain nukuttanut enää. Ja kun ne lasitkin olivat hukkuneet en tiennyt ettei kello ollut sen enempää.